Oli aika, kun veljeni omistivat muistaakseni yhteensä kolme c-kasettia. Minulla taisi siinä vaiheessa olla kaksi. (Nirvanan Nevermind ja Pet Shop Boysin Discography.)
Ne kolme? Bryan Adamsin Waking up the Neigbours, KLF:n White Room ja Pink Floydin The Division Bell. Tai saattoi siinä vaiheessa olla myös Queenia, mutta kuitenkin.
Joka tapauksessa ensimmäinen kokemukseni Pink Floydista on tuo turhaan parjattu levy. Ja edelleen High Hopes on sen kruunu.
The grass was greener
The light was brighter
The taste was sweeter
The nights of wonder
With friends surrounded
The dawn mist glowing
The water flowing
The endless river
Forever and ever
The light was brighter
The taste was sweeter
The nights of wonder
With friends surrounded
The dawn mist glowing
The water flowing
The endless river
Forever and ever
Nuo rivit voivat kertoa kaipauksesta niin monella taholla. Kauniimpana versiona kaipauksesta iloisiin aikoihin, joko edessä oleviin tai koettuihin. Yhtä kaunista, mutta kitkerää on myös kaipaus pois. Jonnekin, missä ruoho on vihreämpää. Aina ja ikuisesti.
Olisi sitä varhaisteininä voinut kuunnella huonompaakin, vaikka ei sitä silloin tällaisia ajatellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti