Maailmassa on kaksi tahoa, joita kannattaa kuunnella, kun yrittää ymmärtää jotain popmusiikista: pikkutytöt ja kriitikot.
Pikkutytöt ovat monesti löytäneet ensimmäisenä artistin, josta tulee isona jotain. Toki pikkutytöille on vuosien aikana myös syötetty vaikka mitä. Mutta pikkutytöt kuitenkin ovat säilyttäneet aina omapäisyytensä, ja iso osa pikkutytöille suunnatusta moskasta jää hyllyyn. Kun jokin ei jää, kannattaa myös jäärän pistää se merkille.
Kriitikot taas ovat oikeassa lähes poikkeuksetta. En nyt tarkoita ketään yksittäistä kriitikkoa, vaan kollektiivisesti kriitikoita. Kriitikoilla on toki sokeat pisteensä, kuten vaikkapa idioottiskeittipunk, jonka funktiota kriitikot eivät ole ymmärtäneet. Mutta jotainhan pitää myös tehdä itse.
Seuraa opettavainen tarina: Kriitikot kehuvat Vukia, lukijassa herää innostus, lukija näkee Vukin levyn alessa, lukija ottaa Vukin levyn ja lähtee kassalle, lukija pysähtyy, miettii, että jos tämä onkin kuulematta roskaa, vie levyn takaisin, avaa kotonaan tietokoneen, kuuntelee Vukia MySpacesta, vakuuttuu, ja harmistuu, koska ei ostanut levyä. Huomenna se ainoa kappale on ehkä mennyt.
Vuk oli juuri sitä, mitä kriitikot ovat kertoneet sen olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti