Pop-prinsessoja, sekopäitä, sellistejä ja hannes - musavuosi 2010

Vuosi sitten näihin aikoihin kuuntelin Vukia ja odotin vuodelta 2010 MGMT:n, The Nationalin ja Magenta Skycoden levyjä. Ja katso, ne kaikki ilmestyivät. Ne olivat myös kaikki erinomaisia levyjä. Magentan ja The Nationalin levyt tietenkin kehuttiin pystyyn, mutta MGMT sai paljon, paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Minusta bändin toinen levy Congratulations on äärimmäisen kova hippilevy. Se on täysin toista maata musiikillisesti kuin edellinen lsd-bilelevy Oracular Spectacular, happojen sijasta nyt meininki on paljon hampumpaa. Kummallakin saralla MGMT on onnistunut, mutta eka levy oli ehkä enemmän ajankuva, toinen taas suuri taideteos.

(Jos tilastotiede kiinnostaa, klikkaa kuvia suuremmaksi.)

Vuodessa oli siis kolme kiinnekohtaa, mutta onneksi siihen sisältyi paljon muutakin, jotka määrittelevät vuoden 2010. Jos edetään kronologisesti, niin alkuvuosi oli naisten. Ensin tuli Jenni Vartiainen suomalaisen popin instant-klassikolla Mä en haluu kuolla tänä yönä ja sen jälkeen Marina and the Diamonds esitteli loistavan Hollywood-singlensä ja mainion debyyttilevynsä.

Kevään aikana otin haltuun USA:n itärannikon rytmikästä indiemusiikkia, joka todellisten edelläkävijöiden mielestä on tietenkin jo passé. Minulle kama oli vielä tarpeeksi tuoretta, joten Yeasayer, Ruby Suns ja Vampire Weekend tuottivat iloa. Ehkä lasken vielä Fang Islandin tähän hipster-skeneen, vaikka se nyt ei sitä ole. Yeasyaerin O.N.E. on ehdottomasti mukana vuoden piisi -kisassa.

Ensmimmäisen vuosipuoliskon löytö oli kuitenkin jo 90-luvun alussa kuollut singer-songwriter-sellisti-danceartisti Arthur Russell, jonka valtava tuotanto tuli ensin tutuksi kokoelmalevyn kautta ja sitten juuttui soimaan kuukausiksi. Joidenkin viikkojen ajan Artturin salaperäinen maailma oli ainoa, johon oli intoa tutustua. Käsittämätöntä kyllä kesällä kompastelin Artturi kakkoseen, vieläkin enemmän outsider-taidetta tekevään Daniel Johnstoniin. Jotenkin Johnston oli mennyt aiemmin täysin ohi Nirvana- ja Sonic Youth -yhteyksistään huolimatta, mutta nyt tämän epävakaan henkilön riipaisevan kaunis taide iski täysillä. Vuosi 2010 oli Arthurin ja Danielin vuosi, vaikka molempien luomisvuodet olivat huipussaan vuosikymmeniä sitten.

Loppukesän kolahdus oli Crystal Castles, joka ensin teki vaikutuksen livevedollaan Provinssirockissa. Kesti kuitenkin vielä viikkoja, ennen kuin bändi todella avautui kaikessa loistossaan. Crystal Castles on niitä harvoja yhtyeitä, joissa jäsenet ovat oikeasti kiinnostavia. Tuntuu siltä, kuin Crysal Castlesilla olisi jonkinlainen syvempikin filosofinen juttu taustallaan. Tämän elektrohäröilyn ansiosta loppuvuoden aikana soitossa oli huomattavan paljon muuta elektronista matskua. Mitä kummallisempaa, sen parempaa, melkeinpä.

Ja mitä muuta: Pariisin kevään uusi levy oli niin hyvä kuin jo ensimmäiseen tykästynyt osasi odottaa. Manna oli kyllä aika ihQu Provinssirockissa. Nephew oli interpolimpi kuin Interpol. En tiedä tahtoisinko kävellä Joose Keskitaloa vastaan pimeässä.

Kuolleet intiaanit on kuolleet, mutta ikävää lievittää se, että löysin Kuha.:n. Durutti Columnin löytäminen oli hieno tapahtuma. Tuomas Skopan lyyrinen helmi "lapseni näyttää persereiältä 4D-dokumentti" naurattaa aina.

Sehän oli sellainen vuosi. Vuonna 2010 ilmestyneitä levyjä ehdin kuunnella kunnolla vuonna 2011 tai ehkä 2037. Ensi vuonna huhun mukaan uutta kamaa tulee ainakin Rubikilta. Oisi jännää se!

Kapteeni käskee

Heti kun Kirka kuoli, Suomesta löytyi valtavasti ihmisiä, jotka olivat aina tykänneet Kirkan hevikauden levyistä. Ja sitten Kirka olikin cool tyyppi. Hassua, kun eiväthän ne levyt olleet mitään myyneet, ja juuri siksi Kirka iskelmään vaihtoikin.

Näinhän se aina menee. Kun joku kuole, niin sitä ei voi enää ainakaan kadehtia ja siitä on helpompi tykätä. Kuolema tekee hyvää levynmyynnille. Kari Tapion levyt loppuivat kaupoista viime viikolla. Mutta mistähän edes saa Captain Beefheartin levyjä, kun on tämä nykyaika?

En aio valehdella. Levyhyllyssä ei ole yhtään Kapteenin kiekkoa. Ja jos joku scrobble on LastFM.ssä, niin harvinainen on se. Captain Beefheart on aina ollut to do -listalla. Kuolema oli hyvä syy poimia lista esiin ja aloittaa kunnollinen tutustuminen legendaan.

Olen aina pitänyt Captain Beefheartia Frank Zappan isonaveljenä, henkisesti, ja sellainen suhde kai olikin. Siksipä vähän hämmästytti, että kapteeni, eli Don Van Vlient kuoli 69-vuotiaana juuri Frank Zappan 70-vuotispäivän alla. Nuorukaisile tiedoksi, että Zappan on ollut mullan alla jo kauan.

Niin, se musiikki. Sehän on hyvää.

I'ma let ya finish

Ei ole monta viikkoa siitä, kun käynnissä oli progevaihe. Sitä ei voi ymmärtää, jos katsoo mikä soi nyt. Soittolista, jossa on kaikkea kummaa elektroa, technoa, dancea, ambientia, mitä lie. En minä niistä niin tiedä, mutta tuota jumputusta tosiaan. Ja väitän, että aika lailla kovimpia soittolistoja koskaan olen siitä kasannut.

Varsin hupaisaa on yllättää itsensä yhä uuden jännän ääreltä. Valtaosa em. soittolistan piiseistä löytyy Pitchforkin listalta, jolla on viime vuosikymmenen 500 parasta kappaletta. Mutta siellä on paljon myös hiphopia ja räppiä. Kummankaan suurkuluttajaksi en tunnustaudu, mutta aina löytyy jotain. Tuon listan läpi käydessäni tajusin, että Kanye Westin Jesus Walks on yks kovimpia kappaleita, mitä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehtiin.

Linkkejä:

hanneksen bpm-soittolista
http://open.spotify.com/user/hannes_ko/playlist/1eVeT3rqwW9iz4pBB8mHf6
spotify:user:hannes_ko:playlist:1eVeT3rqwW9iz4pBB8mHf6

Pitchforkin 500 lista:
http://open.spotify.com/user/jrisgod/playlist/7K4gKC0gMk7ZsSYWERY96a
spotify:user:jrisgod:playlist:7K4gKC0gMk7ZsSYWERY96a


Kanye West: Jesus Walks

Kulttuuripääkaupunki förevisar

Jos kuulet YleX:ltä skottipoppia ja ihmettelet, mikä bändi on kyseessä, niin se on The Friend Suomen Turusta. (Aina pitää sanoa Suomen Turusta, ei Turusta. Se on olevinaan hauskaa.)

Tuottaminen on sellainen juttu, että ei siitä pitäisi puhua kuin ammattilaisten kesken ja pienessä piirissä, salaa, koska se on vähän likaista työtä ja kuulostaa ihan kaupalliselta jutulta. Ja pois se meistä!

Mutta nyt on sanottava tuottamisesta se, että tuo The Friendin hittikappale New Berlin Wall on aika lailla täydellisesti tuotettu kappale. Siinä on popestetiikan tämän hetken virtaukset paikallaan. Eikä kappale ole ollenkaan heikko laulunakaan. (Valitettevasti joudun viittaamaan MySpaceen, mutta en ole silti paha ihminen, tein sen olosuhteiden pakosta. Olin nuori ja tarvitsin rahaa.)

Kaikki tietenkin ovat sitä mieltä, että tässähän nyt on The Crashin korvaaja. Ja ovat ehkä oikeassa. Minulle tulee jostain syystä ensimmäisenä mieleen Catatonian 90-lukulainen hittikappale Mulder and Scully.

Words are very unnecessary

Ei voi tulla yllätyksenä, että musiikista ja kirjoittamisesta kiinnostuneella ihmisellä on myös laululyriikan saralla joitain ambitioita. En niistä halua tarkemmin puhua a) koska aion takoa niillä miljoonia ja b) koska enhän minä nyt kehtaa.

Monessa laulussa kerrotaan hieno tarina. On eräänlainen kuningaslaji onnistua mahtiballadin tekemisessä. Mutta vielä kiehtovampaa on onnistua kolmella, kahdella, yhdellä sanalla. Onko se mahdollista?

Mitä tarvitaan? Vankka basso. Rumpali, joka on jämäkkä, mutta jolla ei ole tarvetta olla suuri taiteilija. Ja sitten rauhaton, vaeltava kitara, joka soittaa hiukan sinne päin, sillä tavalla huolimattomasti, aavistuksen laiskasti, mutta koko ajan kekseliäästi, ei anna ihan kaikkea, mitä voisi tarjota.

Ja sitten vokaalit: tem-po-a, voLYYmia ja ar-ti-ku-loin-ti-a vaihteleva, mutta intensiivisyyden säilyttävä laulaja. Sana. Toinen. Ehkä kolmas. Aina merkityksellinen. Ja ensimmäinen sana uudestaan. Ja toinen. Uudestaan. Uu-des-TAAN. Uu. DEStaan. Uu-uu-des-taaaan. Uuu-deees-taan. U. U. U-uuuuu-destaan.

Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa
Pikkulapsia peilitalossa

ja

Vain toinen johtaja
Vain toinen sankari

Olisi vaan pitänyt uskaltaa toistaa. Olisi vain pitänyt uskaltaa toistaa.

Musta Paraati oli lähellä. Ja edellä olevasta kuvauksesta pitäisi tulla mieleen myös Television. Siellä oltiin aika lailla oikean ajatuksen äärellä muuten, mutta liian monta sanaa jäi pudottamatta pois. David Byrnen Talking Heads olisi voinut päästä jäljille, jostain syystä luulen näin, vaikka bändin olikin enemmän puheliaan neuroottinen. Mutta Psycho killerin toistamisessa olisi tehonsa.

Silti niiden sanojen pitäisi olla vähemmän erikoisia - voimakkaita kyllä, mutta ei psychoa ja killeriä, joissa on liikaa latausta merkityksessä. Merkitys pitää tulla siitä, millaisen merkityksen sanalle antaa levyllä tai lavalla. Kun se tehdään oikein, yhden piisin oikea pituus voi olla 1 tai 19 minuuttia. Tai jotain muuta, riippuu siitä, millainen on hetki. Kuinka monta kertaa se pitää sillä hetkellä sanoa.

Päätöntä menoa

Kun bändin nimi on Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, niin on selvää, että yhtyeen tärkein tavoite ei ole soittaa Puhdas elämä lapselle -konsertissa ja miellyttää kaikkia. Uusi levy taas ei kuulemma miellytä enää edes indiehippejä. Vaikka en omin korvin ole kuullutkaan, niin erään coverin kyllä, ja sen perusteella en ihmettele, että ei enää uppoaisi edes hämärimpiin päihin. Mutta siksipä sitten kannattaa kuunnella wanha Fuck Off And Die, yksi suomipopin kauneimmista kappeleista. (Voisi tulla radiosoittoakin vähän toisella nimellä...)

Tuomas Henrikin kautta siirryin kuuntelemaan Joose Keskitaloa. Spotifyssa oli vain levy Tule minun luokseni, kulta. Sieltä ainakin kappale Pimeydestä pimeyttä vastaan on nerokkuutta. Muiden Spotify-käyttäjien kuunnelluin kappale on Viis tyttöä, jossa Joose laulaa kauniisti

Vaan jottei kukaan toinen veisi kulta sydäntäsi
Muovipussiin tungin ja suljin puukon ja sydemäsi

Toinen hellillä käsillänsa hoivasi siskon lasta
Vaan kädet nuo minä sahasin jotteivät tuskia saisi

Loput kolme kirkkomaalle hautasin kaksin käsin
Vaan talteen otin rinnat, jalat ja yhdet lempeät kasvot

Tuomas Henrik taas laulaa kappaleessa Jo heitä pois nuo ajatukset synkät, varjoisat

sulla on kaunis pää
ja mä tahdon sen

Miksi nuoret miehet tahtovat paloitella naisihmisiä?

Onneksi meillä ei kuitenkaan ole juhannussalkoja

Meitä suomalaisia on tietenkin aina vaivannut se, että mikä noita ruotsalaisia oikein vaivaa. Kun ovat niin jättebra ja jättekiva.

Jos amerikkalaiselta kysytään, että mitä on se ruotsalainen musiikki, niin se varmaan sanoo, että se on sitä itsemurhaa. Ja onhan se, Kentit ja muut. Mutta meidän suomalaisten mielestä sieltä tulee enemmän tuota juhannussalkomusiikkia. Kun aika paljon tykkää tuosta ruotsalaisesta popista, niin välillä siihen myös väsyy. Esimerkiksi Marit Bergmaniin. Oikein unohtaa, kuinka hyvä se on.

Ja sitten kuulee pitkästä aikaa I Will Always Be Your Soldierin ja muut ilollismieliset popkappaleet. Niin kuin on kuullut nyt, ja nyt näitä taas jauhaa. Kunnes on saanut tarpeekseen makeaa.

Maritin ääreen takaisin ajauduin, kun luin Rumbasta mainion arvostelun Säkert!:istä, joka on sama nainen kuin Hello Saferide. Ja kuuntelin sitten uutta Säkert!iä, mutta ajattelin, että ei oikeen lähde siinä mielentilassa, ja similaarista löytyi Marit Bergman. Se käy. Mutta sitten kun se roligt alkaa ärsyttää, niin kyllä se sitten ärsyttääkin.

Pakko näin musiikin osalta olla hyvin kateellinen noille edellä mainituille naapureillemme. Vaikka aina niitä ei jaksa.

All the way to the year 2000

Forrest Gump oli ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa. Olin juuri aloittanut yläasteen. Jostain syystä intoilin Forrest Gumpista ennakkoon enemmän kuin paljon mistään sitä ennen, eikä elokuvakokemus ollut kielteinen. Viisi tähteä. En muista tarkkaan, miten asiat sitten kehittyivät, mutta joka tapauksessa varmaankin jossain lukiossa tuli tiedostava vaihe, jonka aikana Forrest Gumpista ei voinut tykätä, koska se oli Hollywood-hömppää. Ja kun se pari kertaa tuli televisiosta, niin piti mainita, että huono on.

Sitten ihminen kasvaa henkisesti, ja alkaa pitää siitä, mistä pitää. Nykyisin Forrest Gump on taas viiden tähden elokuva.

Vuosien varrella asioista voi olla monta mieltä. Jos jostain levystä olen ehtinyt muodostaa erilaisia milipiteitä, niin se on The Strokesin Is This It. Taidanpa olla siitä tässäkin blogissa jotain sanonut.

The Strokes oli ensin ep:eineen vuoden 2000 hypebändi ja sitten vuonna 2001 planeetan kuumin akti, kun esikoislevy tuli kauppoihin. Parin vuoden päästä The Strokes oli ihan passé, mutta maailmassa oli 200 000 uutta newyorkilaisvaikutteista kitararockbändiä, joista 198 746:ssa oli laulajana taidekoulun suosituin uros, tai sellaiseksi tähtäävä. Sanomattakin on selvää, että tällainen kehitys ei ole edullista kenenkään mielenterveydelle, joten on luonnollista tuomiota aatteen alkutekijät kadotukseen.

Myöhemmin heidät voi sieltä kaivaa uudestaan esiin.

Millaiselta Is This It kuulostaa nyt, vuonna 2010? Saundit on aika typerät, mutta piisit on erittäin jees. Levyn kaksi vikaa piisiä jopa nostavat tunnelmaa. (Trying Your Luck, Take It Or Leave It) Kuinka monen muotibändin esikoislevyllä levyn viimeiset piisit jaksavat vielä potkia? Niinpä. Kyllä ne oli lahjakkaita jamppoja, eivätkä vain juuri oikenalaisiin farkkuihin pukeutuvia bättre folkin edustajia.

Homma lähtee Tanskasta

Kammottava juttu, että yrittävät tahot jotkut juurruttaa Suomeen kekrin ja pyhäinpäivän sijaan Halloweenia. Peli muuten taitaa olla menetetty, se juurtuu, siihen tottukaamme.

Sinänsä syksyyn kyllä kuuluu aavemaisen kaunis musiikki. Ja kuinkas sattukaan, sellaista olisi nyt tarjolla.

Cass McCombsin You Saved My Life on pidätelty ja pitkähkö kappale, jonka kuuntelemista voi verrata siihen, kun näkee ihmisen maalaavan taulua pitkin siveltimenvedoin. Jokainen viiva on paikallaan ja tarpeellinen, mutta niitä ei ole liikaa. Jokainen veto (isku) on jännittävä.

Tanskalaisen (taas!) Our Broken Gardenin Garden Grow on ehkä hipsterimpi, mutta samalla tavalla viipyillen tuleva piisi, jossa huomio ennen pitkää keskittyy laulajattaren suorituksen lisäksi jäntevään ja jotenkin huomion vievään rumputyöskentelyyn.

Kommentoidaan sitten myös vähän enempi jollotuksenomaisia kappaleita. Sian Clap Your Hands on hauska piisi. Duck Saucen Barbra Streisand on pelkällä naurumittarilla toki vielä hauskempi. Ja sitten pitää mainita se iPhone-bändi, eli näin ikään julkisuuteen noussut Atomic Tom. Onhan tuossa kappaleessa Take Me Out palaset paikallaan.

Tähän on tultu 2

Mahdollisesti maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset kuuntelisivat enemmän Richard Claydermania. Eikös 80-luku ollut hienoa aikaa, häh? Ja se johtui pelkästään Richard Claydermanista!



En tiedä muuttuisko se maailma huonompaan suuntaan siitäkään, jos vinyyli palaisi ja Agnetha kanssa. (Get it, palaisi.)



Kukaan ei ainakaan voi väittää, että Barry Manilow olisi aloittanut sotia.



Harpo tahtoi olla filmitähti, mutta lopulta käteen jäi vain nämä Hollywoodin nauhat. Ei olisi uskonu.




Niin, mitäpä tähän sanoisi.



Ai, nää jampat keksi tän jutun ekana.



Colin Vearncombe on hieno mies, ja tekee kovaa musiikkia, mutta tämän lp:n kappale Let me watch you make love kuulostaa hiukan epäilyttävältä. Mut hei, se oli 80-lukua.



Jostain syystä kaikki maailman tyttöduot eivät ole jääneet historiaan yhtä varmasti kuin MayBee ja Me & My.



Viktor Klimenko

Ennenkin on tultu

Ei Mick vaan Mark, ja turha tulla selittämään Mickistä

Kirjoitetaan nyt muistiin sekin, että lokakuussa 2010 tämän blogin pitäjää ilahdutti Mark Ronson & the Business Intl ja levynsä Record Collection. Siksi kirjataan, kun voi hyvin olla, että syviä jälkiä ei jää. Voi sitten muistella vanhana, mitä keski-ikäisenä kuunteli. Toistaiseksi ja tällä hetkellä tämä toimii kuitenkin mukavasti.

Ronsonin levy voidaan kai laskea jonkinlaiseksi hiphopvaikutteiseksi rokkimusaksi. Paljon levylle mahtuu semmoisia ääniä, joita perinnetietoinen punktrio ei saisi aikaan. Ja on näitä fiittaajia, joista kyllä yleensä on vaikea välittää.

Ja eihän se levy nyt tosiaan koko 14 piisin kestoaan kanna, mutta Bang, Bang, Bang, The Bike Song ja Record Collection ovat tuoneet syksyyn kivaa vaihtelua. Kun ei tällaista musiikkia kovin paljon tule kuunneltua.

Nytpä tuossa taustalla soi Brandon Flowersin, sen The Killers -miehen soolo, Flamingo. Otin soittoon, koska Q-lehden soittolistalta bongattu Magdalena on mielestäni vallan hieno iskusävelmä. Muuten levy on kyllä aika tylsä. Mutta se Magdalena voi kyllä päätyä salaiseksi paheeksi.

Autotallissa

Ostin joskus junnuna 22 Pistepirkon c-kasetin Rumble City La La Land. Onneksi ostin. Koska ikä oli sellainen, että mieli oli herkkä, kaikki se autotallimeininki, kantrimeininki, kosketinsoitinkantrimeininki ja himmailumeininki avarsivat paljon näkemystä musiikista. Niin ei tullut minusta ihan pelkästään listaykkösistä innostuvaa sorttia.

Sedäthän jaksavat heilua vieläkin. 30-vuotisjuhlakiertue seisahtui Seinäjoella. Nyt on sitten kuultu livenä Birdy. Sen pojat soittivat vailla se enempää kohua keskellä settiä. Yleisö ei edes sitä pyydellyt, kuten yleensä on vaarana, eikä kyllästynyt kun se pakollinen hitti oli soitettu.

Keikka oli epätasainen. Välillä juureva musiikki oli juurevaa, välillä soitto oli vähän sinne päin. Virheitä tuli paljon, mutta nehän eivät vähennä kokemusta, pikemminkin luovat yhteyttä soittajien ja yleisön välille. Mutta kyllähän soittamista on kiva katsoa, ehkä keskimäärin kivempaa kun läppärin naputtelua.

Jouko supliikkimies Asko jutteli hassuja, mutta sanoi asiankin kesken kaiken: Annetaan Espen laulaa, on iso etu, että meillä on kaksi hyvää laulajaa.

Parasta oli yksi instrumentaali, sitten yksi kappale joka tuli Frankensteinin jälkeen ja sitten tietty (Just a) Little Bit More.

Evankeliumi Jorin mukaan

Magenta Skycoden Relief on toistaiseksi vahvin ehdokas vuosikymmenen parhaaksi levyksi, lähinnä tietenkin koska tässä on yhdeksän vuotta aikaa väsätä kovempaa kamaa. Ja jos muut eivät siihen pysty, niin Jori varmaan. On kuitenkin sanottava, että tuskin Relief on ihan yhtä hyvä kuin IIIII, joskaan ei siitä varma voi olla vajaan viikon kuuntelun jälkeen. IIIII oli kompaktimpi, selkeämpi, tinkimättömämpi. Relief on laajempi, ilmavampi, avoimempi. Ja Jori laulaa rohkeammin.

The Simple Pleasures: Hyvä intro, mutta levyn ehkä tylsin piisi. Mutta jos tylsin on tätä tasoa, niin ei ole valittamista.

Kipling: Kappaleessa on mukana jotain epä-Magentaa, varmaan tuo laukkaaminen. Muutenkin tässä on minusta paremmat ainekset kuin on tulos. Esimerkiksi loppupaisuttelu (ja -hissuttelu) kolmen ja puolen minuutin jälkeen on liikaa.

Night Falls on the Rifle: IIII:n kadonnut kappale. Parhaalta maistuva pala tätä herkkua, ainakin nyt tuntuu siltä.

Sometimes: Myös tämä on kaikua debyytiltä, mutta sen lisäksi tässä on imelä sivumaku, joka IIIII:ltä puuttui. Ensin se tuntui jopa liian imelältä, mutta sitten ihan hyvältä. Vähän jännittää kestääkö Sometimes kuuntelua.

King Of Abstract Painters: Tässä alkaa sitten olla IIIII kovin kaukana ja 60-luku tosi lähellä. Beach Boysin Pet Soundsin kadonnut kappale (laulustemmat taitaa olla puhdasta Sloop John B:tä), josta Brian Wilson olisi kateellinen. Ensimmäinen levyn uusista kappaleista, joka avautui.

Trains Are Leaving The Yard: Lisää kaihoa, enemmän akustista kitaraa ja eeppistä puolihuutoa sitten kertsissä. Tässä on jotain todella tuttua, mutta en nyt saa päähäni mitä.

The Old World: Alun soundit kertovat, että Imogen Heapia on kuunneltu. Kappaleessa on nätti pianokuvio ja kohtia, jotka lupaavat paljon: juuri sitä, millä minut saa varmasti puolelleen. Jotain jään kuitenkin kaipaamaan, se viimeinen idea on hukassa, ainakin vielä.

Escaping Outdoors: Se levyn selkein poplaulu ja pienellä vaivalla tämän voi kuvitella Paulan ja Miran laulettavaksi. Tämä on Jorin leipää, ydinosaamista.

Montag: Hesarin mukaan jo huvittan eeppistä, mutta ei nyt minusta. No vähän. Mutta silti hieno kappale, ja sikäli harvinainen mahtiballadi, että aukeaa nopeasti. Hienot kaiut ja kuorot.

We're Going To Climb: Evankeliumi Jorin mukaan, lähes uskonnollinen kokemus. Kaikessa kauneudessaan silti ehkä vähän irrallinen levyn muusta materiaalista, mutta voi johtua siitäkin, että on tätä jo vuosikausia (!) veivattu. Onhan tämä nyt niin uskomattoman hieno kappale, että ei mitään rajaa.

Hämmentävä retki levykauppaan

hannes rientää riemuissaan, levykauppaan tuhlaamaan

mihin hintaan irtookaan klassikko jota kaivataan



muovi pois kun kuoritaan, kansi osiin hajoaa




mitä kummaa ollenkaan, on sisään menty laittamaan



levyä ei ensinkään, reseptiä tyrkätään

Ensi lumi tuli kuudelta kun Talvikuningas soi

Herra A.W. Yrjänä on ryhtynyt larppaamaan Vesa-Matti Loiria, toistaiseksi onneksi vasta fyysiseltä olemukseltaan. Jos sama Arto-Wiljami alkaa myös tutustuttaa hahmoonsa muuta loirimaista, kuten että örisee televisiossa ja iltapäivälehdissä joutavuuksia joita meidän kaikkien pitäisi tippa silmässä ja asennossa seisten seurata, niin kohta ei enää kehtaa kuunnella CMX:ää.

Pitää pitää kiirettä, siis. CMX on niitä bändejä, joista olen pitänyt enemmän kuin kuunnellut. Joillekin CMX on Matti, joillekin Talvikuningas. Minulle vähän molempia, hyvin vähän.

Erityisesti CMX on haikeanvaikeankauniiden runopoikapoplaulujen yhtye. Asko-Wernerin sanoitukset eivät parhaissa poplaulelmissa ainakaan ole edes liian vaikeita. Ihmetellä siis täytyy, että jotkut ovat olleet yllättyneitä Antti-Walerin yhtyeen popsensiniliteetistä, nyt kun uusi levy solisee, helisee ja helmeilee.

Lupaan, pyhästi, että täst'lähin CMX soi tarpeeksi. Nyt männäiltana olen osan suoritteesta tehnyt. Hyvää kamaa.

Yksi pääsky

Ennen Pariisn Kevään keikkaa Rytmikorjaamolla 1.10. dj soitti muun muassa VETOa. Tuli hyvä mieli, kun muisteli kesän 2009 Provinssirockia ja VETOn huippuvetoa siellä.

Kun lavalle asteli Artturi Taira, tuli mieleen Rubikin upea keikka samassa tapahtumassa.

Ja kun bassotaiteilija Jussi Hietala kopeloi lavalla instrumenttiaan, tuli mieleen Underwater Sleeping Societyn hieno esitys Rytmikorjaamolla puolelle kouralliselle yleisöä.

Kun jonain päivänä tiet taas kohtaavat Pariisin Kevään kanssa, niin todennäköisesti silloin ei muistella Rytmikorjaamon keikkaa erityisen muistorikkaana tapahtumana. Ennen siellä oli kuin selkäänsä otti. Kuitenkin Metsän laidalla puut oli oikeastaan ainoa piisi, joka syveni levyversioihin verrattuna. Muuten esitykset olivat hiukan pintapuolisia. Ei oikein lähtenyt.

Se ei poista sitä tosiasiaa, että Pariisin Kevään musiikki on hienoa. Ja bändissä ei ole perustavanlaatuista vikaa. Oli etukäteen tiedossa, että Arto Tuunelan esiintyminen on haavoittuvaa. Lisäksi Seinäjoen keikka oli kiertueen eka keikka, joka ei ollut loppuunmyyty. Jos on epävarmuutta, niin kyllä se tällaisessa tilanteessa sitten nousee esiin.

Mutta ei se nyt huono esitys ollut.

Tyrannosaurus Rex voi olla sankari, kun oikein silmi(i)n katsotaan

Mistähän lie alunperin päähän vaeltanut sellainen ajatus, että Layla voisi olla ikävystyttävä kappale? Semmoinen on kuitenkin ajan mittaan aloilleen asettunut ja pesän tehnyt pääkoppaan, vaikka hyvin olen tiennyt, että se ei voi olla totta.

Ehkä on jotain, öh, ikävänpuoleisia konnotaatioita leiloihin. Ja se nyt ainakin on, että Derek and the Dominos on ihan surke nimi bändille. Typerä peli, jota kukaan ei pelaa, ja tosi tylsä keksi. Ja jostain syystä en ole koskaan juuri voinut sietää Eric Claptonia ihmisenä ja supersankarina.

Pakotin kuitenkin itseni tänään Derekin ja dominoidensa jammailun pariin ja siinä samalla päätin, että kuunnellaan nyt Layla. Ja se on hyvä, se on hyvä.

Siitä se ajatus sitten lähti, että kuunnellaan nyt Spotify-listaa otsakkeella 500 maailman parasta kappaletta. Tietäähän sen, mitä siellä on. 490 elämää suuremmaksi kasvatettua ikävystyttävää möhkälettä ja 10 vuonna 2004 väkisin mukaan pakotettua ajan hittiä.

Mutta, niille 490 piisille on annettava uusi mahdollisuus. Esimerkiksi Thin Lizzyn Boys Are Back in Town kuulostaa ihan hyvältä, kun se ei ole taustamusiikkina jossain sketsissä tai elokuvan montaasikohtauksessa.

Niin että kohdelkaahan dinosauruksia yksilöllisesti.

Jotkut asiat kestävät kauan

Hyvää musiikkia on kahdenlaista. Hyvää, mutta ei niin tärkeää ja hyvää ja hyvin tärkeää. Oikeasti suurin osa hyvästä musiikista ei ole kovin tärkeää. Paitsi tärkeää siten, että on hyvää ja tuo ehkä iloa. Mutta että jos olisi jäänyt julkaisematta, niin ei olisi tullut vahinkoa kenellekään.

Mutta aina silloin tällöin tulee kuunneltua hyvää ja tärkeää musiikkia. Silloin muu menettää täysin merkityksensä. Onneksi vain hetkeksi. Silloin mielessä pyörii, että onko tarpeellista enää koskaan kuunnella Jenni Vartiaisen Nettiin-kappaletta. Vaikka on. Tarpeellista. Ihan vain siksi, että se on hauska piisi.

Viimeksi tällainen "millään muulla ei ole väliä" -hetki tuli, kun katsoin sen dokkarin Teemalta. Juuri sen: Paholainen ja Daniel Johnston. Kun tietyissä piireissä (j'accuse!) minua väitetään jotenkin hyvinkin indiehipiksi ja alternativehuoraksi, niin myönnänpä suoraan, etten ollut kuullutkaan koko jätkästä. Onneksi kuulin sentään nyt, koska jos populaarimusiikki on joskus TAIDETTA, niin Daniel Johnstonin musiikki on. Ne ovat tärkeitä kappaleita, koska niiden oli pakko tulla ulos Johnstonin sekopäisestä kurpitsasta.

TJEU: Daniel Johnstonin Some Things Last A Long Time. Varsinkin jos tuntee jampan tarinan, niin tässä kohtaa pitää sanoa: eeppistä. Ja tämän blogin historian painavin kehotus, ei tämä on uhkaus: katsokaa se dokumentti tai!

Sorron yö

Tämä teksti näyttää vähän isolta, mutta se johtuu siitä, että luette sitä niin läheltä. Ei kun se johtuu siitä, että tästä piti tulla kolumni maakuntalehteen, mutta ei se sitä halunnut millään olla.

Suuri teltta on täynnä porukkaa, on täysin pimeää. Illan viimeisen bändin piti jo aloittaa. Paikalla on paljon ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tulossa. Kun esitys alkaa, moni hämmästyy.

On edelleen pimeää, mutta lavalla on kaksi hahmoa, mies seisoo soitintelineen takana. Nainen on valmis laulamaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta korvia huumaava elektroninen ääni täyttää salin ja samalla hetkellä alkaa valoshow, joka koskee silmiä. Teltassa on vain joko täysin pimeää tai äärettömän kirkasta.

Nainen alkaa laulaa, ei, hän kiljuu. Hän hyppää yleisön käsien päälle kuljetettavaksi. Hän kiipeää rumputelineelle huutamaan. Mies seisoo telineensä takana ja vääntää nappuloita. Kummankaan esiintyjän kasvoja ei näy kertaakaan.

Tunnin ajan Törnävänsaaressa soi vimmainen elektronisen musiikin esitys, joka asiaan perehtymättömän mielestä on pelkkää kakofoniaa, surinaa ja suoraa huutoa. Hiki valuu ja tunnelma on lievästi uhkaava. Onko tämä vaarallista, varmaan sentään typerää.
Ei, se on Crystal Castlesin show, ja se on häviäjien, kiusattujen, sorrettujen ja hylkiöiden ääni.

Elektronista musiikkia pidetään yleensä huumeidenkäytön taustanauhana ja pintaliitäjien suosikkina. Missään nimessä se ei ole sisältänyt muuta sanomaa kuin "bailatkaa ankarasti." Mutta tämä ajatus on tietenkin väärin, sillä tämä musiikinlaji on alusta asti jakautunut alakulttuureihin, joissa erilaiseksi itensä kokeneet ovat löytäneet kaltaistaan seuraa.

Tämä on rockmusiikin suuri jakolinja: häviäjien musiikki ja voittajien musiikki. Monet häviäjät hakeutuvat voittajien seuraan etsimään voimaa. Sankarihevi on ollut lukemattomien koulukiusattujen tuki ja turva.

Toinen osa sorretuista ja sortuneista ei ole halunnut liittyvä sortajien joukkoon, vaan on päättänyt omistautua häviäjyydelleen. Rockin alakulttuureissa heikkous on ollut hyväksyttyä ja siitä on tehty voimavara. Punkin tee-se-itse-aate on jalostunut ole-mitä-olet-aatteeksi.

Crystal Castlesin Ethan Kath on luusereiden uusi sankari. Kanadalainen Kath on epärocktähti, paitsi siinä mielessä, että hän on outo. Mutta hän ei ole outo niin kuin Mick Jagger tai Steven Tyler tai Axl Rose, edellisten sukupolvien kummalliset tähdet, joiden itseriittoisuudelle ei ole rajoja. Kath on outo syrjäänvetäytyjä, oman tiensä kulkija, riippumaton ihminen.

Minulle musiikki on aina ollut musiikkia ja ulkomusiikilliset asiat sivuseikka. Paitsi kerran, ja nyt toisen kerran.

Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten Kurt Cobainin johtaman Nirvanan vanavedessä levisi ajatus siitä, että ollaksesi joku sinun ei tarvitse olla koulun suosituin tyyppi. Se oli minusta silloin ja on edelleen hienointa, mitä rockissa on koskaan keksitty. Ethan Kath on nyt samalla asialla ja hänellä on satojatuhansia seuraajia.

Kreisi karaoke

Karaoke ei ole ihan tyhmä keksintö ja kohta yhdistän tähän ajatukseen Joy Divisionin.

Nimittäin televisiosta tuli dokumentti nimeltään Joy Division, jossa jossain vaiheessa alleviivattiin Ian Curtisin demoneja soittamalla Isolationia ja lyömällä ruutuun tekstiä sitä mukaan kun Curtis sitä lauloi.

Piisihän on vähän maaniseen vivahtava, ja jos ei jaksa paneutua lyriikkaan, niin kuin monesti ei osaa, niin huomaa ehkä vain, kuinka helposti sanat Curtisin suusta rullaavat. Kaikki on paikallaan, aivan kuin ne olisi tähtiin kirjoitettu ja Curtis olisi ne sieltä löytänyt.

Siis varsinkin tämä kohta:

Mother, I tried, please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am

Aika vaikuttavaa sitten kun sen lukee. Rullaa niin kuin oltaisiin valtatiellä helvettiin mutta juhla jatkuisi. Niin kuin olikin.

Tuleekohan ihmisille koskaan tällaista mieleen, kun ne vetävät Mombasaa karaokessa? Mutta jos siellä vedettäisiinkin jotain muuta.

Nuoret toivot

Levyhyllyssä on Samae Koskisen levy Vol. 1, mutta ei Sister Flota. Sepä voisi olla yllättävää, vähän se onkin. Koskisen levy on sinne hyllyyn vähän jäänyt, ei kuitenkaan siksi, etteikö se olisi hyvä. Se on hyvä, mutta jäänyt nyt vaan muun jalkoihin.

Sitä toista sooloa ei olekaan, enkä ole kuullutkaan siltä muuta kappaletta kuin aika lailla hermoille käyvän Hevosen.

Koskisesta odotettiin kai jossain piireissä seuraavaa isoa breikkaajaa. Vieläkin se on mahdollista, mutta olisikohan Samae silti liian vierestäkatsoja suurtähdeksi?

Samae tuli mieleen, kun nyt on soinut Olavi Uusivirran uusi levy, enemmänkin tosin vain muutamat vedot sieltä. Olavistakin on odotettu suurta, taiteellisesti ja kaupallisesti. Ehkä molemmilla osa-alueilla on tullut puolittainen onnistuminen. Uusivirran musiikki on jotenkin turvallista päivitettyä 80-lukulaista valiosuomirockia. Siis suomirockia hyvässä mielessä, ei sanan laimenneessa merkityksessä.

Väitän hokanneeni Uusivirran kyvyt jo kauan kauan sitten, kun mies tuli skeneen kuin raivo härkä. Niistä ajoistahan on puhuttu vähän vähätellen, mutta kyllä silloin huomasi, että nyt on tässä jamppa, josta kuullaan vielä hyvää. Täysosumia on tulossa, Preeria-levy ainakin on ties, jota pitkin sinne mennään.

Kun ironiaa on liikaa

Lähdin sitten käymään Seinäjoen Vauhtiajoissa silleen ironisesti. No sellainenhan kolahtaa omaan nilkkaan. Kun nimittäin siellä, kaikista paikoista nyt siellä, vedettiin kova keikka. Ismo Alanko & Teho-osasto oli kultaa, Jerry, kultaa. Olihan se hyvä Provinssissakin, mutta nyt, no, nyt!

Pornografiaa on laitettu aivan rautaiseen keikkakuosiin, Peltirumpu on silkkaa timanttia, mutta lauantai-iltana parhaiten toimi Rakas, rämä elämä. Sen aikana, ihmiset hyvät, melkein, melkein, hyvin lähellä oli, että olin takoa rytmiä jalkaterällä. Taisi se pää nyökätä pari kertaa. Free spirit!

Että menkäähän nyt katsomaan, kun on hyvää tarjolla.

PMMP:kin oli siellä, ihan kiva. Ja Eläkeläiset, hah hah. Kun Eppu Normaali sitten aloitti, niin ei siinä enää ironiat auttaneet. Kotiin.

I wanna riot of my own

Vähänlaisesti olen koskaan jumaloinut muusikkoja. Monestikaan en osaa hienosta bändistä mainita soittajaakaan nimeltä, puhumattakaan siitä, että hallussa olisi basistin horoskooppimerkki tai rumpalin lempiväri.

Harvoin luen bändikirjoja. Eivät yleensä jaksa vetää. Mötley Crüen Törkytehdas on toki luettu yleissivistyksen nimissä. Frank Zappan muistelmia olen lukenut, ja siinä sitten onkin poikkeuksellinen teos. Mutta niin oli mieskin.

Kuuluisaksi on tullut sanonta, että ajat ovat sellaiset, että Zappalle olisi tarvetta. Toisellekin kuolemankorjaamalle olisi, se kerrottakoon.

Nimittäin Joe Strummerille. The Clash on sellainen yhtye, että osaan nimetä bändin jäsenet ja joskus jopa muistan kuka soittaa mitäkin. Lisäksi olen peräti lukenut kirjan The Clashista. Bändin ulkomusiikillisetkin olemiset ovat siis välttävästi hallussa.

Ihmisinä cläshärit ovat monitahoisia, kuten oli Joe Strummer. Hänessä oli paljon ihailtavaa, mutta ei kaikessa ole syytä ottaa mallia miehestä. Luonnollista.

Juuri tuli televisiosta Strummer-dokkari The Future is Unwritten. Hieno dokumentti. Varsin hieno. Strummer oli parhaimmillaan hyvin viisas mies, jonka seestynyttä näkemystä varsin mieluusti edelleen seuraisi.

Joskus olen maininnut, että The Clash oli maailman paras bändi, siis sillä tavalla, että soittonsa kuuleminen on aina nautinto. Punk tuli, jotta kaikki saisivat soittaa. Hyvä, että The Clash sai. Strummer ei väitteensä mukaan osannut soittaa, mutta oli kyllä parhaita soittomiehiä, kun katsoo oikeasta kulmasta.

Että ei tässä nyt ole mitään muuta sisältöä, kuin että oli se Strummer vaan hieno mies, mutta senhän te tiesittekin.

Taidetta isolla D:llä

Kauan, kauan sitten, toukokuussa, kirjoitin, että olen kuunnellut Arthur Russellia. Sitten kävi niin, että kuuntelin lisää. Aika paljon lisää. Pariin viikkoon en muuta kuunnellutkaan.

Silloin, toukokuussa, tulin pohtineeksi sitä, oliko Russell nero. Tuskin nyt oli. Mutta varsin loistava ja mielenkiintoinen muusikko kyllä. Russell oli kiva löytää siksi, että hänen tuotantonsa on niin monipuolinen. Miehen katalogi sisältää nättejä pieniä popsävelmiä, mutta myös kummallista elektronista huminaa ja vinoa sellonsahausta. Mielenkiinto kestää. Voisi sanoa, nyt sanon, että Russell oli edelläkävijä. Mutta ottikohan kukaan hänestä mallia, kun oli kuitenkin aika tuntematon eläessään. Niin se menee.

Russell nousi vain muutaman viikon jälkeen LastFM-listani top kasiin, ihan The Clashin kantaan. Ylenmääräinen yhden ruokalajin mättäminen on vaarallista, mutta Russell on onneksi seisova pöytä.

Alla on kuvitus Russellin piisiin This Is How We Walk on the Moon. Kuten eräs kommentoija kirjoittaa, tuo kirjaimellinen kuvitus tekee piisistä vieläkin mystisemmän ja tehokkaamman. Tohtiiko edes sanoa, mutta nyt ollaan lähellä taidetta.

Veljenpoika maksettaessa

On vähän noloakin kirjoittaa bändistä, jonka vaikutteet ovat ilmiselvästi Depeche Mode, Interpol ja Editors. Koska onhan niitä bändejä nyt niin tavattoman paljon.

Tanskalaisen Nephew'n koukku on siinä, että sen teksteissä on hiukan tanskaa mukana. No ei se vielä ole kovin omaperäistä. Mutta jos ei anna tavanomaisuuden karkottaa pois hyvän ääreltä, niin tässä on paljon pidettävää.

Bändi on Tanskassa kovinkin iso. Se on vähän hassua ainakin uuden DanmarkDenmark -levyn perusteella, koska tämä on aika lailla uhkaava, pidätellyn väkivaltainen albumi. Kuitenkin bändillä on hittejä, siis ihan singlelistajyriä. Ehkä Tanska ei olekaan niin joviaali ilmiö.

Kyllä tämä saa puristamaan nyrkkiä taskussa ja ehkä takomaan ilmaa, kun kukaan ei näe. Kylläpä siellä Tanskassa pyritään ja onnistutaan.

Aikuisten oikeasti ja teinien oikeasti

Ihan huvin vuoksi on silloin tällöin tullut laitettua videomateriaalia YouTubeen. Vähän irkissä ja Facebookissa olen niistä saattanut vinkata, mutta yleensä nyt laittanut vaan. Kahteen on joskus aiemmin kommentoitu kerran. HJK:n ja AIK:n pelistä ollutta videota on sentään katsottu pitkälti toista tuhatta kertaa.

Mutta sitten kun laittaa Mannaa, eikä mainosta sen enempää, niin heti on joku Brasiliasta ja joku Norjasta kommentoimassa. Kestää hetken, ennen kuin sen tajuaa. Manna on tehnyt yhteistyötä Ville Valon kanssa. On siinä melkoinen taikasana.

Jos muuten Provinssista jotakin jäi pitkäksi aikaa mieleen, niin kyllä se vaan Manna oli. Toki skenepisteitä hakiessa pitää mainita Jello ja Crystal Castles, mutta kuitenkin. Tai mistä sen aina tietää. Pidin yllä kuvitelmaa, että viime vuoden Provinssin kruunu oli The Ting Tingsin veto, mutta loppujen lopuksi aidosti ekana mieleen tulee VETO:n lauantai-illan hikinen veto Rumba-teltassa.

Väärästä paikasta

Ennen kuin näin Streak and the Ravenin Provinssissa, luin jostakin, että ei voi käsittää, kuinka tuollainen bändi tulee Seinäjoelta. Siis häh. Mitenkä perustellaan se maine? Paula Koivuniemellä?

Olisiko se sittenkin vain sitä, että melkoinen ajatusten ahtaus vallitsee, kun tiiraillaan maakuntiin. Onhan Seinäjoelta nyt tullut häröilyä Kuolleista Intiaaneista lähtien. Ne kolmannetnaiset ja lauritähkät ovat muualta, ja mitä sitten vaikka Seinäjoelta olisivatkin. Vaan niinpä se taidetaan ajatella isompienkin kohdalla: pääkaupunkiseudulta tulee vain Don Huonoja, Tampereella korkeakulttuuria on Kaseva ja Turusta tulee Kevyt Jee.

Streak and the Ravenissa on muuten jääkiekosta tuttu roolitus kunnossa. On Suuri Taiteilija laulamassa, on nainen bassossa, on häiläävä, vekkuli kitaristi, on vakavailmeinen kenkiintuijottajakitaristi ja on rummuissa viileä ammattimies. Jokaiselle jotakin.

Manna kortilla

Provinssin kolmas päivä jäi musiikillisesti vaisuksi. Yksi suuren ilon aihe mahtui mukaan, ja se oli syksyllä vahvan levyn tehnyt Manna, joka osoittautui varsin sympaattiseksi esiintyjäksi. Yleisöä oli Rumba-lavalla järkyttävän vähän, mutta niin se menee.

Jos oli Manna symppis, niin Jenni Vartiainen oli kalsean oloinen täyteen ammutussa YleX-teltassa. Keikan alkupuolen rauhalliset vedot nukuttivat. Vasta kolmikko Nettiin, Ihmisten edessä ja Mä en haluu kuolla tänä yönä nostattivat tunnelmaa. Se johtui siitä, että yleisö lauloi ne kuorossa, ja Jenni sai ihmetellä. Tuo piisikolmikko on kyllä yhteislaulukamaa, mutta Jenni on vähän vaisu laulattaja.

Rammsteininkin näin. Se oli semmoista se. Jänniä tehosteita, tylsähköä musiikkia.

Provinssi oli tällä kertaa hyvin metallinen. Bullet For My Valentinen, Oranssin Pazuzun ja Between Buried and Men soitettua peräkkäin eri lavoilla, tuli mieleen, että tätä on jo liikaa.

Ai niin, eka veto jota katsoin oli Kari Tapio. Kun Juna kulkee soi, festariyleisö tempaisi junan pystyyn. Siellä se kiersi Ylen telttaa. Se oli hauska juttu se. Veteraani Ismo Alanko soitti myös minulle yllättäen vanhoja piisejään. Pornografiaa toimi varsinkin.

Disco inferno

G-ODD
Meadow Island


Kunnon hipsterinä viihdyin Provinssirockin toisena päivänä pienimmällä lavalla, Rumba-lavalla. Heti alussa esiintynyt oululainen G-ODD olikin koko päivän riemukkain esiintyjä. Suurin osa bändin musiikista on avaruuselektroa, mutta mukana on myös bluesia ja hiphopia. Kaikki ei toimi, mutta se mikä toimii, toimii hyvin. Yleisöä oli vain parikymmentä henkeä, mutta laadukasta se oli.

Samalla lavalla Villa Nah oli vaisu ja tylsä, mutta Joa Korhosen luotsaama Meadow Island oli ihQu. Keikka ei atmosfääriltään yltänyt aivan taannoiseen Rytmikorjaamon vetoon, mutta Joan teräskielinen akustinen kitara ja Jenni Kosken sormet toimivat.

Illan päätteeksi Crystal Castles laittoi kunnolla haisemaan. Tiesin levyjen perusteella odottaa outoa keikkaa, mutta se oli vielä oudompi. Valoshow oli aikamoinen, laulajatar ratsasti yleisön käsien varassa ja koko ajan tiukka biitti takoi Törnävänsaarta. Oli melkeinpä absurdia kokea se lauritähkämaassa.

Näkyi myös PMMP:tä, Disco Ensembleä ja Cypress Hilliä. Kyllä se PMMP melkoinen festarilaulattaja on, ei siitä mihinkään pääse.

Shows you how much I care

Provinssiperjantaina 18.6. ehdin tsekata kolme bändiä. Kaikki olivat kovia.

Viikonlopun odotetuin vieras oli Mew, joka ei pettänyt odotuksia. Tai oikeastaan pelkäsin, että Mew ei edes toimi festareilla, mutta toimihan se, vaikka mitään show-elkeitä bändi ei esittänytkään. Jo toisena piisinä soi Snow Brigade, ja tämän runopojan sydän sykähti. Pari suvantokohtaankin mahtui mukaan, mutta toisaalta mojovia yllätyksiäkin. Loistoveto.

Toisena bändinä kuuntelin seinäjokelaista Streak and the Ravenia, joka on jonkilainen kombinaatio Murmanskin kitaravalleista ja Underwater Sleeping Societyn poplauluista. Jotkut lisäävät mukaan Radioheadin. Olkoon niin. Bändi on kypsytellyt ilmaisuaan pitkään. Se on äärimmäisen lupaava. Kunhan piisejä voidaan jatkossa valita isommasta rypäästä, niin tässä on melkoinen akti.

Lopuksi Jello Biafra and the Guantanamo School of Medicine. Jellohan oli ihan törkeän kovassa vedossa ja politiikkasi kovasti. Todella omituista porukkaa hiippaili lavan edessä. Oli kova punkmeininki. Illan viimeisenä vetona Jello soitatti Dead Kennedys -klassikon Holiday in Cambodia. Myönnän hymyilleeni. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Hippien aika

Näpsäytä kuvaa, näpsäytä toisenkin kerran, jos haluat lukea. Jostain syystä.

Sätkyn saanut

Editors soitti ja lauloi viime kesänä Provinssirockissa. Soitti ja lauloi innottomasti. Eikä tullut edes encorea, mutta sepä ei ollut bändin vika. Pettymys tuo esiintyminen silti oli. Mutta siitä pääsee yli.

Siitä pääsee yli kuuntelemalla viime vuonna ilmestynyttä uutta levyä. Siinähän kävi niin, että Editors lähti entistä rohkeammin mukaan konepelleilyyn. Ja vaikka uudessa Suessa väitettiin, että se on vaaran paikka, niin eipä sentään olekaan aina. Kun nyt ilman mitään tuoreen julkaisun pakkokuuntelun painetta kuuntelee In This Light And on This Eveningiä, voi vain todeta niin kuin kappaleessa Papillon: it kicks like a sleep twitch.

Kuolema kuittaa kunniavelan

Arthur Russell syntyi vuonna 1951 ja kuoli 1992, eikä siitä sen enempää meinannut ulkopuoliselle tietoon jäädä. Artturi sahasi selloa ja teki maltillisen menestynyttä tanssimusiikkia, unohdettavia juttuja kuitenkin. Vapaa-aikana hän eli paheksuttavaa elämää ja oli ehkä nero. Syntyi juurevampaa musiikkia.

Ehkä oli nero, ehkä ei. Kun aids vei miehen, maine alkoi kasvaa. 2000-luvulla Russellia juhlitaan visionäärinä. Russellin mahdollisen nerouden voi tarkistaa kokoelmalta Love is overtaking me, jonka voi kuunnella Spotifysta. Helpoksi on menyt näiden varjeltujen salaisuuksien pyydystäminen.

Kieltämättä Russell oli hyvin taitava lauluntekijä ja tulkitsija. What more could a country boy want, kuten Arthur itse tuumaa. Entä se nerous? Voi olla. Tai sitten neroksi kasvaa, kun ei ole enää selittämässä musiikkiaan.

Pinnalta kama on melko puhdasta singer-songwriteria, mutta seassa on muita kuolleita artisteja: Syd Barrettia, Phil Seymouria. Kaikki mitä suositeltavinta kamaa.

Vaikuttajat korvissamme

Kollega kertoi töissä, että hänen kahdeksanvuotias lapsensa kärttää Leevi and the Leavingsin kokoelmaa omistukseensa. Herää kysymys siitä, onko ajatus kannatettava. Aikuinen ihminen saattaa kuunnella leevejä korvat punaisina. Mitä se tekee lapsen mielelle?

Kun olin yhdeksän, Raptori oli kova sana. Kyllä niitä kappaleita sitten analysoitiinkin. Ne olivat vähintään K15-kamaa. Siis niin, että yli 15-vuotiaat tuskin paljon hätkähtivät, mutta mitä nuorempi kuulija, sen suurempi oli palo selvittää mistä on kysymys.

Raptorin kasvattama ikäluokka on nyt nousemassa isänmaan selkärangaksi. Katsotaan miten meidän käy.

Leevien kasvattama sukupolvi on jo päässyt tätä kaikkea pyörittämään. Päätelkää itse, mitä siitäkin on tullut.

On siis kesä

Rubikin viime vuonna ilmestynyt Dada Bandits on hyvä levy. (Kaikki on hyvin, jos nyt ei tule sanaa mutta.) Mutta (d'oh!) kyllä Bad Conscience Patrolia lopulta mieluummin kuuntelee. Tähän on syynä jo pelkästään se, että kolmikko A Hard Try, City & the Streets ja Jesus/Hypnotist muodostaa kesäpiisien top kolmosen.

Oikeastaan muuta ei tarvitakaan, mitä nyt voi heittää sekaan ehkä Karkkiautomaatin Pliis Denisen ja syyskesän pimenevään iltaan The Stillsin Still in Love Songin.

Tämä oli totuus tänään, ehkä ensi kerralla intoillaan jo jostain ihan uudesta ja ehdottomasta kesän soundtrackista.

Sairaan kaunis laulelma

Pariisin Keväällä oli kova paikka. Ensimmäinen levy oli käsittääkseni lievä vahinko, hiukan kieli poskessa värkätty outo täysosuma. Voi vain kuvitella, mitä Arto Tuunelan päässä liikkui, kun hän tajusi joutuvansa tekemään Meteoriitti-levylle seuraajan, mielellään kunniallisen sellaisen.

Astronautti on saanut kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta minulla on toinen referenssiryhmä, jonka palaute oli pelkästään positiivista. Näillä keinoin rohkaistuin tutustumaan levyyn. Siinä vaikuttaa olevan hienoja kappaleita.

Levyn toinen piisi Tämänkylän poikii sisältää kevään haikeankauniin hokeman: "heihei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä." Sydäntä viiltää, vaikka ei ihan tiedä, mikä on tarinan sankarin ongelma. Kun lopussa ääni anelee äitiä hakemaan pois täältä, niin siinäpä riittää ajateltavaa pitkäksi aikaa.

Miten ihmeessä joku kriitikko saattoi nurista siitä, ettei Tuunelalla ole toisella levyllä teksteissä oivalluksia?

Astronautti ei ole irtiotto, vaikka levyn mittaan painovoimakin kumotaan. Levy on hyvä seuraaja Meteoriitille. Kyllä tämä tänä kesänä pyörii.

Henkisesti jo 30 vee

Nuo parikymppiset väittävät The Nationalia ihan kivaksi. Ylihypeksi. Vanhemmiten sitä muuttuu suurpiirteiseksi. Sen perusteella sujahdan jo kevyesti kolmekymppisten kastiin. Meille The National ei ole ihan kiva.

Löytävätkö tulevaisuuden kolmekymppiset aina The Nationalin? Vai onko bändi kuitenkin aikasidonnainen?

Ala-asteella löydetään aina Metallica, yläasteella The Clash, lukiossa Kingston Wall. Siihen sen kehityksen on ajateltu päättyvän, kunnes vanhainkodissa soi sitten Uralin pihlaja. (Komea kappale muuten.) Mutta nykyään voi siis käydä niinkin, että uusi bändi, joka tekee jotain uutta, lyö läpi varttuneemman yleisön edessä. Ei siis millään vanhaa kierrättävällä The Baseballs -lämmittelyllä, vaan kunnianhimoisella ja koskettavalla musiikilla.

The National, musiikkia akateemista sekatyötä tekeville, lievästi daideellisuuteen kallistuville, lippahattuihin pukeutuville, lattea litkiville, humanistisella elämänkatsomuksella maailmaa jäsentäville tyypeille, enimmäkseen miehille.

Joo, meikä on hangaround-jäsen.

Poljettavan urkuharmoonin paluu

Tuskin moni kiistää, etteikö Noitalinna Huraa! ole yksi parhaista peräseinäjokelaisista bändeistä hippieskenessä. Siis se bändi, joka on coveroinut laahaavasti PMMP:n Pikkuveljen.

No niin.

Noitalinnassa oli ja on edelleen myyttistä auraa. Jos Pikkuveli on riipaiseva, niin moni muu kappale on hämmentävä. Tarttuvaa poppia kömpelösti esittänyt Noitalinna on myyttinen siksi, että ihan varma ei voi olla, olivatko ne tosissaan. Tai missä määrin tosissaan. Tai mitä sitten. Sanoituksissa on sellaista lapsellista neroutta, että joka tapauksessa bändi oli tärkeä, vaikka jäikin pienen piirin jutuksi.

Nyt poljettava urkuharmooni on tullut takaisin, bändin nimi on Musta Köksä ja taustalla Noitalinnan kantavia voimia. Kyynikko voi kysyä, että mitä järkeä on siinä, että keski-ikäiset ihmiset edelleen kömpelöitsevät ja tekevät kummallisia havaintoja Puntalarockista. 80-luvulla nämä. Mutta en tiedä, on tälle syynsä. Hetkittäin Ranran-levyssä on taian hetkiä ensi kuulemalta. Välillä on aikaa kysyä, miksi tällaista vuonna 2010.

Katsotaan, miten kehitys kehittyy.

Wheatistelyä

Tämän postin jälkeen minun on enää turha väittää, että olen kova jätkä, joka joskus kuuntelee Sepulturaa.

Kaikki tietävät The Ukulele Orchestra of Great Britainin. Aina silloin tällöin huvituksen vuoksi katson orkesterin videoita YouTubesta. Hassuja versioita tunnetuista hiteistä. Kiva juttu.

Mutta kuten näkökulman vaihtaminen aina, niin tämäkin saa parhaimmillaan aikaan mielenlatuja järisyttäviä asioita. Kun ukuleleyhtye ottaa käsittelyynsä Wheatus-bändin halveksitun hitin Teenage Dirtbag, niin jälki on koskettavaa, herkkää, kaunista ja haurasta. Kai se alkuperäinenkin on hieno piisi?

Kun herkistelemään päästiin, niin jatketaan. Yritin eilen esittää irkissä, että Britain's Got Talentin huippuhetket ovat koskettavia. Siis Paul Pottsin, Susan Boylen ja nyt Olivia Archboldin ensiesiintymiset. En ole hölmö: esimerkiksi Paul Pottsin esiintyminen on taitavasti leikattu ja Paul-poika koulutettu oopperaääni. Mutta sittenkin. Ja melkeinpä tämä uusi löytö Olivia on kaikista liikuttavin.

Ja sitten. Oikeasti maailman tarttuvin piisi on tämä Today's Big Thingistä bongaamaani kappale. Sen jälkeen, kun video linkitettiin Today's Big Thingiin, videon katselukerrat ovat YouTubessa nousseet kunnioitettavasta puolesta miljoonasta aika haipakkaa. Eikä ihme. Hyväksy rytmin kutsu.

Nörtti ja rockjumalatar

The Nationalin uusi levy on ollut kuunneltavissa The New York Timesin sivuilla, tosin ainakin omalla kohdalla säädöt tuntuivat olevan hukassa, saundit eivät levyllä voi olla sellaiset kuin tuossa striimissä.

Mutta The Nationalilta se kuulosti, ja jahka varsinainen levy osuu kouraan tai bittinä virtaa kovalevylle, niin se epäilemättä nousee suureksi suosikiksi. Bändin haastiksia on nyt tullut luettua, ja ompa aika hienoa, että kuuman bändin keulakuva voi olla sympaattisen näköinen nelikymppinen nettinörtti. Elämme siinä mielessä hyviä aikoja, etten sanoisi suvaitsevaisia.

Lisäksi kuuloluihin on osunut Melissa Auf Der Maurin uusi tuotos, joka on hippimäisempi kuin eka soolo, tuo suorasukainen rock-levy. (Joka muuten teilattiin Soundissa, penteles vieköön.) Minusta se eka on yksi 2000-luvun hienoimmista levyistä. Sitä tulee kuunneltua tasaisin väliajoin ja aina se maistuu hyvälle. Ehkä se ei ollut omaperäinen, mutta ilmeisesti uudella levyllä asia on korjattu.

Juuri nyt soi Dr. Dog, joka on philadelphialainen juurevaa popmusiikkia soittava yhtye. Bändin uusi levy sai viisi tähteä Soundissa, mutta oikein leppoisaa meininkiä on myös parin vuoden takaa Fate. Tätä on mukava kuunnella, kun on aika laskeutua yöunille. Joskus pop on niin raastavaa ja stimuloivaa, mutta tämä on rauhoittavaa.

Hyvä boogie.

Ne kasvavat niin nopeasti

Syksyllä 2008 kerroin, että Gabriella Cilmin kappale on sympaattinen ja niin edelleen. Nuori laulajatar oli edustava, mutta joten kuten tavallinen.

Nyt Gabriella on tullut takaisin ja kuulostaa 19 ikävuodestaan (!) huolimatta paluun tehneeltä 70-luvun dicotähdettäreltä. Vähemmän sympaattista, vaikka edelleen kyseessä on edustava esiintyjätär. Nyt kuitenkin mieleen tulee enemmän Holly Valance kuin vaikka Lily Allen. Mikäs siinä, kappale täyttää kesällä tanssilattiat, mutta ei näillä keinoin jäädä ihmisten mieleen.

Jos pikkutytöstä on kasvanut aikuinen (19-vuotias!) nainen, niin Maija Vilkkumaan on sanottu kasvaneen keski-ikäiseksi uudella levyllään.

No jaa. Maneeritar Maija on edelleen. Levyllä on hyviä kappaleita ja ärsyttäviä kappaleita. Hyvätkin ovat yleensä lievästi ärsyttäviä.

Uuden levyn korvaanpistävin juttu on saundit. Spotifyn perusteella ne ovat kovin tunkkaiset. Onko Maija tehnyt metallicat vai mitä, onko yritetty tehdä saundeista kasaria, kun musiikki on sitä. Mutta kun en minä kuule tuollaista 80-luvun matskussa.

Odottavan aika

Kaikenlaisia paluita ja uudistumisia tapahtuu keväisin. Esimerkiksi Indica tulee nyt englanniksi. Tuomas Holopaisella on näppinsä pelissä. Uusi sinkku In passing vaikuttaa pelokkaalta hutaisulta. Ei nyt oikein innosta. Miten kävi sen kanssa, kun Smak alkoi tehdä englanniksi? Kysymys ei ole retorinen, kun ihan oikeasti jäi seuraamatta.

Myös Stalingrad Cowgirls tulee takaisin. Omistan debyyttilevyn, jonka olen kuunnellut kerran läpi. En edes muista, onko se hyvä vai ei. Stalingrad Cowgirls on kuitenkin hyvin kannatettava bändi.

Uusimmassa Suessa lehmityttöjen levyarvostelu on kultaa: "Mitä jos Tiktakista olisi potkittu pois kilteimmät soittajat ja Katri Helenalta kuulostava laulusolisti?" "Powerpopballadit olisi pitänyt nakata Katri Ylanderille, ja lehmitytöt olisivat voineet viettää Novan teostorahoilla paheellista rock-elämää." Kiitos Jari Mäkelä. Levy saa 7 pistettä.

The Nationalin uusi levy saa 10 ja ylistävät arvostelut. Odotukset ovat jo niin kovat, että ne eivät voi täyttyä... MGMT saa 8 pistettä. Tuomio on väärä, koska 10 olisi oikein. Congratulations on äärimmäisen kova levy.

Walesin tiikeri

Sehän on Tiffany Amber Thiessen!

Jotkut mee-nee see-kai-sin rock'n'roll-musiikista, minä menin sekaisin Marina and the Diamondsin hömppähitistä Hollywood. Mutta mitä Marina voi tarjota lp-mittaisella cd-julkaisulla?

Debyyttilevy Family Jewels on oikein mainio salaattipöytä. Kevyttä, tuoretta ja raikasta pikku purtavaa tarjolla. Kerrasta päähän taottavia iskusanoja (Shampain), vähän kavalammin korvaan tarttuvia tunnelmia ja kaikenlaista tempoa.

Marina on varmasti sellainen artisti, joka jakaa kuulijakunnan voimakkaasti kahtia. Minusta Marina on selvästi hyvisten puolella ja hakkaa mennen tullen Ellie Gouldingin ja Florence and the Machinen ja mitä näitä nyt on.

Varsinkin Florencen kuunteleminen pisti vihaksi.

Terapiaprojektit gone wild

Tuossa yhtenä päivänä tuli mietittyä, että kuka voisi olla seuraava suomalainen rokkijumala, joka sooloilemaan lähdettyään nousee vanhemmaksi valtiomieheksi rokkikuvioissa.

Tuli mieleen, että sellainen voisi olla Saran Joa Korhonen. Hassua kyllä, heti kohta Joa Korhonen tulee uuden projektinsa kanssa Seinäjoelle. Meikä tarkistaa. Meikä vakuuttuu.

Jenni Niemen kanssa Joa esittää satukirjapoppia. Hyvin kaunista mies ja kitara, nainen ja koskettimet ja joku vielä sahaamassa kitaraa jousella -musiikkia. No tällä keinolla Joasta ei tule läpimurron tekijää, vaikka musiikki on ensiluokkaista. Korhonen osaa laulaa englanniksi. Suomen kanssahan on ollut niin ja näin.

Meadow Island oli Seinäjoella lämppärin lämppärinä. Välibändi oli Day Eleven. Bändillä oli energiaa, mutta se hukkui epävarmaan läsnäoloon, persoonattomuuteen ja tavanomaisiin piiseihin. Parhaimmillaan bändi kuulosti hetken Faith No Morelta, ja välillä sahaaminen sahaamisen ilosta toimi, mutta kun palattiin piiseihin, niin ei.

Pääesiintyjä oli Herra Ylppö & Ihmiset. Ja sehän toimi. Ylpöllä on semisti karsimaa ja aikamoiset äänijänteet. Bändillä oli rokkivaihde päällä. Hyvä homma.


Rokkia.

Hissua.

200th post spectacular: Missä MGMT onnistui ja Johanna ei

Amerikkalaisilla on paljon maalaisjärkeen käypiä sanontoja. Yksi tunnetuimmista on: jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä.

Nyt ainakin kaksi esiintyvää artistia on päättänyt korjata menestysreseptiään. Tämä on heidän tarinansa.

Johanna Kurkelan taustalla on ollut nimettömiä lauluntekijöitä, jotka ovat kirjoittaneet popahtavaa, iskelmällistä, mutta tarpeeksi erilaista viihdemusiikkia. Lumijärven laulajakyky on sitä sitten tulkinnut upealla äänellään. Johanna Kurkela on erottunut edukseen genressään.

Nyt Tomi Aholainen, Sinikka Svärd ja kumppanit eivät enää riitä, vaan uusi albumi Hyvästi, Dolores Haze on tehty uusin voimin. Rakkauslaulun ovat tehneet Lauri Ylönen ja Paula Vesala. Eicca Toppinen soittaa selloa. Maan viralliset lauluntekijät Teemu Brunila ja Tuure Kilpeläinen on hälytetty apuun ja jopa Poets of the Fall on kynäillyt jotain.

Johannasta tehdään siis nyt väkisin suurta nimeä. Tuloksena on näin nopeasti arvioituna johannakurkelamainen levy. Kurkelan levyjen ongelma on ollut tasapaksuus. Se on nytkin uhkana. Huimaavaa hittiä ei toisaalta löytynyt. Ylösen säveltämä kappale on suoraan The Rasmuksen jämäballadien kaatopaikalta, eikä Vesalan sanoituksesta jäänyt kummempia mieleen.

Varhainen arvio on, että parempaan suuntaan ei uusin voimin menty, mutta Kurkelaa kuuntelee edelleen mielikseen, vaikka pari kertaa levyn mittaan Kurkelan laulu kuulostaa kumman kireältä.

Toinen uudistuja on pari vuotta sitten hippeilyn muotiin palauttanut MGMT. Oracular Spectacularilla MGMT sekoitti lsd:hen elektroa. Nyt elektro on jäänyt. MGMT kuulostaa Congratulations-levyllä Lovelta ja Syd Barrettilta. Se on hyvä juttu. Eka levykin oli hyvä juttu.

Näin se tyylinvaihdos tehdään, jos se pitää tehdä. MGMT on tehnyt kauniin levyn, josta tuntuu puuttuvan kaikki hätäinen hype. Se on hyvä juttu.

Congratulations on hyvä juttu.

Isi, mitä oli isirock?

Moni tietää millainen anarkian pesä on FutisForum2, tuo jalkapallofanien paineventtiili ja pakoputki. Siellä asiat laitetaan poikki ja pinoon. Tuskin koskaan mikään asia saa siellä yksimielistä kohtelua. Niin pyhää asiaa ei ole, etteikö sitä rienattaisi. Silti siellä keskustellaan monesti hämmentävän kirkasotsaisesti niin kovin yllättävistä asioista.

Yksi riemukas ketju on ketju Isi- ja iskelmärokista. Taas ei voi olla varma kuka on tosissaan ja miten tosissaan. Siellä listataan Tommi Läntistä todennäköisesti kännissä ja läpällä, mutta sitten Puolikuuta, Mieskonetta, Eurooppa 3:a, Arto Tammista, Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä ja muita hartauden vallitessa. Timo Kiiskinen taitaa puuttua. Ollaankohan Pave Maijasen tapauksessa ihan tosissaan? Pavehan on tärkeä mies.

En tiedä voiko kukaan oikeasti vastustaa sellaisia kappaleita kuin Neljän ruuhka, Älä unohda minua ja Viimeisellä rannalla.

Maa järisee
ei edes tupakkaa mieleni tee
itsestäni irtoan melkein
ja itseäni katselen kun
maa järisee...