Käsi kädessä 80-luvulle

Älkää turhaan juhliko, en ole jäänyt esimerkiksi auton alle.

Olenpahan vaan kuunnellut esimerkiksi:

M83 aiheuttaa ranskalaisinnostusta, johon käytän myös Justicea.

Orion Rigel Dommisse on sairaan kaunista. Kiitoksia tästä Teemu L:n suuntaan, samalle miehelle, joka antoi kouraan Martin Hannettin tuottajanurasta kertovan cd:n, joka on hyvä.

Mutta hyvä on myös toisen tuottajan, Trevor Hornin, vaiherikkaan uran summaava NRGM:n mainio soittolista (spotify:user:nrgm:playlist:13dFTZpje02y3TCxo9hVnh). Huikein löytö sieltä toistaiseki on Dollar ja kappaleensa Hand Held in Black and White. Hieno syy kaivata sitä 80-lukua, jota ei ole koskaan kokenut. Tulee nostalginen tunne, vaikka en ole ennen 31. ikävuotta kappaletta edes kuullut.

Kuukauden paras piisi on kuitenkin Sydän, sydämen Ducato. Vuoden parhaita, ja hauska video.

M83 - kuulostaa ihan joltain kivääriltä

Täytin erään aukon popsivistyksessä joitakin viikkoja sitten: katsoin elokuva St. Elmo's Fire. En muista mitä se on suomeksi. Elokuvassa nuori Rob Lowe esittää rokkitähteä. Rokkitähti soittaa saksofonia. Olemme siis 80-luvulla.

Tuleeko saksofoni takaisin? Muistamme läheisten euroviisujen eeppisen sax-miehen. Muistamme kesän Saxobeat-hitin. Molemmat menevät huvituksen piikkiin.

Mutta sitten tulee vuoden 2011 yks parhaista levyistä, M83:n Hurry Up, We're Dreaming. Niin, todellakin yksi parhaista levyistä. Levyn intron jälkeen aloittava Midnight City saa lopussa kruunun saksofonin avulla. Siinä sitä kuunnellessä ihminen tulee hyvälle tuulelle. Tila jatkuu koko tuplalevyn ajan. Levy on sympaattinen ja eeppinen. Se on ihmisen pakko kuunnella.

Pet Shop Boys: Very

Pet Shop Boysin Very on ensimmäinen levy, jota odotin. Olin jo PSB-fani, kun Behaviour ilmestyi, mutta silloin ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta saada etukäteen tietää, että tuollainen levy olisi tulossa, saati että sitä olisi saanut käsiinsä. Kyllä levyltä sitten aikanaan pari kappaletta kuuli, So Hardin tai Being Boringin videokin näkyi jollain silloisella kanavalla. Se oli räjäyttää pään.

Sain yhtyeen kokoelmalevyn Discography joululahjaksi. Discography julkaistiin syksyllä 1991, mutta tuskin sitä noin nopeasti sain, epäilen enemmänkin joulua 1992. Joka tapauksessa olin vallan tyytyväinen tähän aarteeseen, se taisi olla ensimmäinen oma kasettini. Sitten jossain vaiheessa Radiomafialla kerrottiin, että PSB:ltä on tulossa uutta materiaalia. Kanava kertoi lähettävänsä erityisohjelman suoraan Engalnnista, jossa tätä ihmettä kuultaisin. Ja kuultiin sitten, minäkin kuuntelin sormi rec-napilla.

Ainakin sieltä tuli silloin Liberation-piisi, jonka nimeksi kirjasin horjuvalla englannillani Live Our Nation. Se oli kyllä kaiken kaikkiaan kansainvälinen kokemus. Tarina päättyi hyvin, kun eräänä keväisenä päivänä 1994 ostin Veryn Alajärveltä. (Very julkaistiin syksyllä 1993.)

PSB-fani olin ollut alle kouluikäisestä. Lapsenvahtinani joskus toimineelta naapurin tytöltä sain jopa lainata kasettia, jolle PSB:n musiikkia oli nauhoitettu. Betso Byos, kuten bändiä kutsuin, on ehkä elämäni tärkein bändi. Vaikka en sitä enää laske suosikkibändikseni, ja vaikka joku Nirvana on vaikuttanut asenteisiini paljon enemmän, niin aina tulee lämmin tunne, kun jotain PSB:hen liittyvää tulee vastaan. Bändi on ainoa, jonka kaikki haastattelutkin jaksan lukea.

C-kasettikokoelmani täydentyi jossain vaiheessa Behaviourilla, joka on PSB:n paras levy. Mutta minulle Discography on tärkein. Veryllä on myös erittäin suuri rooli. Siihen sisältyy odotuksia, yllätyksiä ja pettymyksiä. Välillä levy on ollut vuosia ilman kuuntelua. Uusi kuuntelu paljastaa yllättäviä vahvuuksia ja heikkouksia. Vaan jos joku levyä alkaa haukkua, kiivastun. Vain minulla on oikeus sitä kritisoida.

Siispä kritisoin, kappale kappaleelta:

Can You Forgive Her
Veryn toiseksi tunnetuin piisi ja se, josta tehtiin hassuhattuinen video. Tämä kappale jatkaa edellisen, mestarillisen Behaviour-levyn merkeissä. Kuuntelija ei shokeeraudu kappaleesta, vaikka levyn visuaalisessa ilmeessä on viittauksia soundin päivittämiseen. Edelleen Neil Tennantin lyriikat parisuhteesta ovat piinallisen suoria, mutta ovat kuitenkin yleisellä tasolla. Se on vaikea yhdistelmä. Ymmärrän kappaleen suosion ja myönnän sen ilmeiset ansiot, mutta Can You Forgive Her ei ole koskaan kuulunut levyn suosikkikappaleiden joukkoon. But that's childish, so childish.



I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing
PSB:tä leppeimmillään. Kappale on kevyt, kukkaniityille hyppelyyn tarkoitettu. Kappaleessa on jotain hajua irtiotosta, mutta samalla siinä on paljon typillisiä PSB:n maneereja. Neilin omaa taustalaulua, poikkeavia väliosia jne. Kappale on mieleenpainuva ja kaunis, mutta olisi saanut olla hiukan terävämpi. Aika on vähän nakertanut raikkautta, joka aikanaan oli kappaleen vahvuus. Yhtä kaikki levyn parhaimmistoa.

Liberation
Muistan mainiosti, että tämä oli niiden piisien joukossa, jotka etukäteen Veryltä kuulin. Pienelle pojalle kappale oli hiukan tylsänpuoleinen, ja se mielikuva on ollut liiankin voimakas. Tosiasiassahan kappale ei ole ollenkaan tylsä. Se menee suoraan asiaan, hytkyvä biitti saa seurakseen yhden kappaleen teemaäänistä. Liberation on kappaleena tunnelmaltaan Behaviour-materiaalia, mutta Chris Lowe on ohjelmoinut musiikin konemaisemmaksi. Silti sillä on viuluja ja Tennant vetää falsettiosuuksia. Liberation on levyn vahvaa keskitasoa, hyvin tyypillinen Pet Shop Boys -kappale, jossa bändi ei häpeile vahvuuksiaan.



A Different Point Of View
Uskallan väittää, että jos aiemmat piisit ovat olleet enimmäkseen Tennantia, niin tämä on Lowe-osastoa. Kappale lähtee liikkeelle kunnon vauhdilla. Sen jälkeen Tennant alustaa tarinan, jonka jälkeen kohoamme kliimaksiin:
And all I wanted to say was that I love you
But you tell me now you don't believe it's true
You got a different, a different
A different point of view
Todella lämmin, kaunis kertosäe, joka iskee kuulijaan kiinni. Kappaleessa on kaikuja ja suhinaa, jotka tulevat levyn edetessä tutuiksi. Lowe ei kaihda "fillejä", mutta ei tunge kappaleita täyteen. Kappaleessa on kaksi peräkkäistä väliosaa, joiden jälkeen palataan kertosäkeeseen. PSB ei pelkää.

Dreaming Of The Queen
Paluu Tennantin syvimpään ytimeen. Hidas, maalaileva, unenomainen kappale unesta. Tennant kuiskailee. Jokainen kappaleen hetki on painotettu. Kuulija pakotetaan kuuntelemaan. Kertosäe on mieleenapainuva niin melodialtaan kuin sanoiltaankin:
That there are no more lovers left alive
No one has survived
So there are no more lovers left alive
And that's why love has died
Yes, it's true
Look, it's happened to me and you
Viuluja ja rumpukoneen laiskaa hölkkää, kaikenlaisia Pet Shop Boysille ominaisia ääniä, välillä melko kummallisiakin, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki pysyy kasassa. Veryn piiseistä tämä on niitä, joita vanhemmiten on osannut eniten arvostaa.

Yesterday, When I Was Mad
Tämä kappale päätti c-kasetin ekan puolen, ja millä vimmalla päättikin. PSB goes techno! Pienen suostuttelun jälkeen kappale lähtee huimaan laukkaan ja Tennantin käsitelty ääni alkaa kertoa vimmaista tarinaa. Ryöpsähdyksen jälkeen Tennant vastaa itselleen ikimuistoisella kertosäkeellä, joka lähtee liitoon kuin hävittäjä lentotukialukselta. Tässä kappaleessa mennään eikä meinata, tässä on väkivaltaa, jos PSB yleensä on pitkiä, surullisia katseita. Lowea? Eittämättä. Mutta Tennantin lyriikat ovat kunnossa.
Darling, you were wonderful, you really were quite good
I enjoyed it, though, of course, no one understood
A word of what was going on, they didn't have a clue
They couldn't understand your sense of humour like I do
Tennantin yläluokkainen olemus ja Lowen partyboy-meininki kohtaavat tässä todella omituisella ja kiehtovalla tavalla. Kaiken lisäksi tämä on PSB:n "tervetuloa 90-luvulle" -hetki. Hieno, kiehtova kappale, joskin ehkä pahimmille snobeille liian moderni. Tämä soi Kuoppalan koulun levyraadissa 1994.



The Theatre
Kappale aloitti b-puolen ja on valtava. Huge, sanoisi Donald Trump. Kappale alkaa junnaavalla, jännällä kuviolla, jonka jälkeen mukaan tulee yeaah-huutoja naislaulajalta ja muuta kuoroa. Kappaleessa on paljon Lowen rakastamia pieniä, ikään kuin asiaan kuulumattomia ääniä, mutta silti The Theatre säilyttää koko ajan ylväytensä. Tämä ei ole levyn merkkipiisejä, mutta hieno osoitus siitä, millaisessa vedossa PSB oli Veryä tehdessään. Se tiesi mitä oli tekemässä, ja uskallus kuuluu. Kukaan muu ei tee The Theatren kaltaista tanssimusiikkioopperaa.

One And One Make Five
Jokaisella levyllä on heikoin piisi, ja tämä on toinen vaihtoehto Veryn peränpitäjää valitessa. Suoraan homodiskoon sävelletty kappale onnistuu jopa ärsyttämään jonkun verran. Tennantin painokkaasti lausumat "people", "jumping" ja "everybody" särähtävät jostain syystä korvaan ja Lowen biitti on sotkeutua itseensä. Väliosan taustalla höpöttävä miesääni on hölmö samalla tavalla kuin myöhemmin mukaan tuleva kuiskaileva naisääni. Täytepiisi.



To Speak Is A Sin
Nyt palataan The Theatren tunnelmiin. Tai itseasiassa Gerry Raffertyn Baker Streetin tunnelmiin. Välillä Tennantin taustalla on vain rumpukone ja piano. Tunnelma on suoraan öiseltä, usvaiselta kadulta. Vanhasta kaupungista, ei mistään kauppalasta tai Keravalta. Tämä kappale ei tietenkään tehnyt vaikutusta vuonna 1993, mutta nyt se kuulostaa PSB:ltä omimmalla alueellaan.

Young Offender
Toinen vaihtoehto levyn huonoimmaksi piisiksi, lähinnä siksi, että kappaleen sanoitus vaikuttaa jotenkin hölmöltä. Young offender, you're younger than me, obviously, mitä se nyt on. Kappaleessa on jonkinlaista ilmavuutta, joka pelastaa sen
mahalaskulta, mutta onhan tämä tyhjänpäiväinen, erityisesti kun tietää mitä on tulossa.

One In A Million
Tässäpä! One In A Million on yksi Pet Shop Boysin ässäpiiseistä, mutta valitettavasti se ei taida olla ollenkaan tunnettu. Kappale on niin kaunis, ylväs ja eeppinen, että sitä kuunnellessa suorastaan herkistyy. Varhaisteinille Veryn tärkeimmät piisit olivat Go West ja a-puolen rallit, mutta näin vanhemmiten One In A Million noustaa päätään. Piisi olisi upea finaali levylle kuin levylle. Heti alku jotenkin lupaa todella hienoa kappaletta. Piisissä ei ole mitään pakotettua, se ikään kuin leijailee kohti oikeita uomiaan. Se kasvaa pienillä eleillä koko ajan suuremmaksi ja tavoittaa lopulta valtavat mittasuhteet olematta liian iso. Tässä on hieman U2:n ääniä, ja Tennantilta myös huudahdus! Laskettelin autollani tuossa yhtenä päivänä Alajärven Pyhävuorelta kohti Vimpeliä, kun kappale soi. Se oli kotiinpaluu, jotenkin. Jotenkin lähes 20 vuoden päähän menneisyyteen.

Go West
Ihan väärässä paikassa. Go West saattaa olla jopa bändin tunnetuin piisi. Ja sehän on hölmöydessään nerokas. Campiahan tämä on, mutta PSB osaa tehdä sen sivistyneesti. Kappale on killeri. Se kyllä on tappaa levyn, sillä se ei sovi ollenkaan One In A Millionin perään, vaikka molemmissa kappaleissa on jonkinlaista maailmoja syleilevää optimismia.



Mitä jää käteen? Ensinnäkin Very ei vuonna 2011 kuulosta niin suurelta irtiotolta ja modernisoitumiselta kuin silloin kuulosti. PSB:n vahvuudet olivat edelleen mukana pelissä. Ehkä Veryllä lähdettiin hieman kokeilemaan kilkutuksilla, joiden kanssa bändi sitten jossain vaiheessa meni metsähallituksen puolelle. Very on myös Pet Shop Boysin "heterokauden" viimeinen levy. Jatkossa kappaleiden sanoituksiin tuli Tennantilta entistä enemmän viittauksia homokulttuuriin ja elämäntavan mukanaan tuomiin seikkoihin. Veryn jälkeen Pet Shop Boys teki timanttisia piisejä, mutta vasta parin vuoden takainen Yes tuntui hyvältä kokonaisuudelta.

This week I 'ave been mostly listening to

Reginaa ja epoa. Jostain syystä tuo yhdistelmä kuulostaa hyvältä. Ja kyse on tietysti musiikista.

Reginan uusi levy Soita mulle on kehuttu niin monessa paikassa, ettei yhden lukemattoman blogaajan tarvitse samaan puuhaan ryhtyä. Se on hyvä levy.

epo-555 taas on hajonnut. Bändi on keikkunut jo ties kuinka kauan sillä listalla, jossa on bändejä, joihin pitää tutustua. Kyseessä oli tanskalainen yhtye, joka kuulostaa hiukan Violalta, jos se nyt sitten asioita selventää. Sellaista elektronista ja silleen. Pohjoismaalaisen viileää, mutta kuitenkin tunteellista. Uskokaa pois, se on hyvä.

Believe the hype to some extent

Blogien lukeminen on turhaa puuhaa, joten en tiedä onko French Films Suomen blogatuin bändi. Näin kovasti väitetään, että on. Sitä paitsi se on helppo uskoa. Bändi on hyvin tyylikäs.

Niille, jotka eivät bändiä tunne, kuten viikontakaiselle minulle, tiedoksi: French Films on helsinkiläinen ja hyvin, hyvin 80-lukulainen. Laulaja kuulostaa tarpeeksi Ian Curtisilta. Bändi on reippaampi kuin Joy Division, mutta hyvin, hyvin 80-lukulainen.

Laulaja dominoi soundia. Kitara pääsee joka piisissä kerran etualale esittämään variaationsa piisin pääteemasta. Basisti pakottaa kuuntelijan soittaman tukka silmillä ilmabassoa. Rumpali junttaa yksinkertaisesti, ei fillejä, ei todellakaan fillejä. Välillä puolihölmö kosketinkuvio piristää. Asia sanotaan parhaimmillaan alle kahdessa minuutissa.

Kuulostaa tutulta ja hyvin, hyvin 80-lukulaiselta. Mutta toimii.

Kaikkein parasta tässä on se, että FF tuo Suomeen (takaisin) kunnon bänditaustalaulut ja "auun", "wuhuun" ja muut tärkeydet. Hyvä että uskalletaan.

Bändin esikoislevyä Imaginary Future on hauska kuunnella. Kannattaa kuunnella.

Veni, Vini, Vici

Kaukaisessa galaksissa, kauan aikaa sitten, eli Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1981 The Durutti Column esitti kappaleen Missing Boy. Se on siksi kova veto, että siitä on puhuttu tässä blogissa.

Harva yksittäinen live-esitys on tehnyt tähän ihmisen poikaan yhtä kovaa vaikutusta, mutta siihenpä se sitten jäi, se vaikuttuminen. Musiikkia on nykyisin niin helppo saada käsiinsä, että jos se on hankalaa, niin hankkiminen jää tekemättä. Intuitiivisesti, ja sattumalta ihan oikein, oletin, että The Durutti Columnin tuotantoa ei ole kovin helppo saada kuunneltavaksi. Nyt kun tiedän paremmin, niin voin kertoa, että näin pitkään olikin, mutta bändin The Factoryn aikoina tekemät levyt on sittemmin julkaistu uudelleen ja ne kyllä haltuunsa saisi.

Kokonaan toinen asia on sitten se, että bändi on ollut koko ajan aktiivinen, ja kun sanon aktiivinen, myös tarkoitan aktiivista. The Durutti Column on julkaissut levyjä suunnilleen joka vuosi 2000-luvulla. Nytpä on sellainen ilosanoma kerrottavana, että nuo levyt on laitettu Spotifyhyn.

Onko se musiikki sitten tylsää breikaamatta jättäneen wannabe-neron kilkuttelua? No ei se ole, vaan kiehtovaa, salaperäistä musiikkia, jossa on samanlaisuuden pohjavire, tinkimättömyys, mutta koko ajan myös jotain uutta ja raikasta. On eri laulajia, rohkeaa kokeilua moderneilla rytmeillä ja pohjilla, mutta koko ajan myös sopivan laiskahkoa kitarointia ja syvämietteistä synkistelyä, sitä mistä tässä on kyse.

Mistä tässä on kyse? Jos tykkäät The Curesta, niin tykännet The Durutti Columnista. Jos tykkäät Jori Sjöroosista, tykkäät The Durutti Columnista. The Durutti Column on jammailevampaa, väljempää ja ehdottomasti laiskempaa kuin vaikka nyt The Cure. Laiskuus on hyvä juttu. Se on välinpitämättömyyttä muiden odotuksista. 2000-luvulla kukaan ei ole odottanut, että The Durutti Column breikkaisi. Se on varmasti auttanut siinä, että yhtyeen musiikki on niin tyylikästä ja hienoa. Jos bändi haluaa huuliharppua musiikkiin, se laittaa huuliharppua musiikkiin (The Fields of Athenry). Kaikki eivät tohtisi näin tehdä.

The Durutti Column on tietenkin oikeastaan yhtä kuin Vini Reilly. Tämän bändin entiset jäsenevät ovat muun muassa kuolleet kirvesmurhaajan tappamina. Yksi on. Muitakin on kuollut. Syöpään ja sellaiseen. Ainakin yksi on. Mutta se nyt ei ole niin tylikästä, kuin tuo kirvesmurhaajajuttu. Annetaanpa siis sen jäädä viimeisenä mieleen.

Ja menkäähän nyt kuuntelemaan niitä 2000-luvun juttuja. Kuunnelkaa nyt vaikka Interleukin (For Anthony), jossa on aika vaikuttava kuoro. Ja melkoinen seikkailukitara. Ja se akustinen päälle. Aivan uskomatonta.

Antaa olla jo 20 vuotta

Tällä viikolla 20 vuotta sitten Geffen julkaisi Nevermind-nimisen levyn, kuuman lätyn. SPIN-niminen julkaisu on tuottanut Nevermindista uuden version, jossa on covereita.

Semisuurta yleisöä viehättänee, että Meat Puppets ja The Vaselines tekevät versioitaan Nirvanasta, sillä Nirvanahan aikoinaan coveroi ko. orkestereita.

Parin kierroksen jälkeen viehättävimmältä vedolta vaikuttaa Butch Walker & The Black Widowsin versio In Bloomista. Kyseessä on alunperinkin levyn paras piisi, joten onhan siinä tsäänssi onnistua. Mustien leskien ilollismielinen veto taputuksineen on sopivan kiero minun makuuni.

Kaikkein erikoisin nauhoite on 62-vuotiaan soul-laulaja Charles Bradleyn suorite. Charles Bradley & The Menahan Street Band veivaa Stay Awayn aivan uusiksi ja jättää laulamatta linen "god is gay."

Pieni pettymys jää Breedistä, jonka versioi tuttu juttu Titus Andronicus. Ei oikein lähe. Mutta ehkä se siitä.

Lataa levy tuolta: http://www.spin.com/articles/free-album-spin-tribute-nirvanas-nevermind

Kyllähän näitä muisteloita nyt tulee, mutta koetetaan jaksaa.

Minä olen siellä vähän myöhässä

Kiitos kuuluu aina koko joukkueelle. Tällä kertaa pitää kiittää nettipoppilehti Nuorgamia, siitä että kun kohta kerron ahaa-elämyksestä, niin he ovat vastuussa.

Nimittäin monestihan sanoitukset ovat aika yhdentekeviä. Näin on varsinkin, jos musiikki on niin sanottua bilemusiikkia.

No nyt on myönnettävä, että olen LCD Soundsystemiä kuunnellut nimenomaan bilemusamoodilla, vaikka olenkin tiennyt että Murphyn James on keski-ikäinen, tavallisen näköinen musanörtti, ja sellaisellahan voi olla asiaakin.

Jonkinlaisena Suomen virallisena LCD-propagandakanavana toimivan Nuorgamin Mahlanjuoksuttaja-artikkeli Murphysta sai kuuntelemaan toisella korvalla ko. musiikkia, ja kas, sieltähän helmi löytyi.

Losing My Edgen vimmaiseksi turhautuneisuudeksi yltyvä sanoitus on nerokas, pysäyttävä, upea, hauska, koskettava ja mitä muuta.

Ensin surullismielisehkö, mutta kuitenkin setämäinen huomio:

Yeah, I'm losing my edge.
I'm losing my edge.
The kids are coming up from behind.
I'm losing my edge.
I'm losing my edge to the kids from France and from London.
But I was there.

Oikeasti kappaleen minää ottaa pattiin:

I'm losing my edge to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties.

Niin, onhan hän sentään ollut jotain ja kiertänyt muutakin kuin tahkoa:

I used to work in the record store.
I had everything before anyone.
I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.
I was there in Jamaica during the great sound clashes.
I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988.

No niin, kyllähän ne ovat aika hyviä...:

But I'm losing my edge to better-looking people with better ideas and more talent.
And they're actually really, really nice.

Ja sitten MINÄ sanoo, mitä on kuullut SINUN tekevän. Ja alkaa sylkeä myrkkyä: minä sentään olen vaikka mitä:

But have you seen my records?

Briljanttia menoa, hieno kappale. On siitä videokin, mutta se on lyhyt versio. Kuuntele nyt sitten vaikka tuosta: http://www.youtube.com/watch?v=I_j8BG-ybng

(Jostain syystä bloggeri ei nyt tykkää linkittää.)

Yöllä on lämmin

Niinhän se on, että jos tuoretta poplistaa kuuntelee, niin ihminen toteaa sen sisältävän pääosin kamalaa törkyä. Kymmenen vuoden takainen lista tuottaa ahaa-elämyksiä, ja kun on kulunut 20 vuotta, alkaa nostalgia tehdä jo tehtävänsä.

Kun mennään sitten vaikka 40 vuoden taakse, niin yllättävän moni kappale kuulostaa hyvältä, ja ne jotka eivät, kuulostavat mielenkiintoisilta.

Uskon vakaasti siihen, että kyse ei ole siitä, että ennen tehtiin kaikki paremmin. Aika vain tekee tehtävänsä. Mieleni tekisi käyttää tuota yliopistossa opiskelleiden tunnussanaa, eli kontekstia, mutta en käytä. En siis sano, että konteksti muuttuu. Vaan että ympäristö muuttuu, ja popkappale tunkeutuu ympäristöön ilman aikalaisrasitteita.

Tämä pitkä johdanto vie siihen, että Sandran kappale In the Heat of the Night on erikova kappale. 80-luvulla se lie laskettu pelkäksi päiväperhoksi. Nyt se kuulostaa liki täydelliseltä pop-piisiltä.

Ja miksi ei kuulostaisi. Sandra on pätevä popemäntä. Kappaleen on tehnyt Michael Cretu, jota toki voi myös vihata, mutta josta on pakko silti sanoa, että mies osaa hommansa.

In the Heat of the Nightissa on riittävät säkeet, takuuvarma kertsi, juuri
oikenlaiset soundit ja pieniä, komeita koukkuja jatkuvasti, mutta ei ylen määrin.

Hienoimpana koukkuna on kolmen eri vokaalikerroksen olemassaolo. Ensin on Sandran laulu, johon Michael Cretu vastaa vielä suuremmalla emotionaalisella panoksella kuin Sandra. Ja tähän vastaa sitten geneerinen bändipoika taustalaulullaan. Sitten tulee kosketinsoolo ja sama vuoropuhelu uudestaan. Kitara uljahtaa (ulista-verbin taivutus) ja kappale alkaa olla ohi...

Monta kohtaa, jotka liikuttavat, monta kohtaa joka saa tekemään di-di-di-dii-tyylistä scättiä, monta hienoa kohtaa vetää ilmasähkörumpuja tai ilmakosketinsoittoa.

Minä en tuosta esityksestä löydä virhettä. Muuta kuin sen, että video on epäilyttävä.

Kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt huuto on syyri

Viime ajat seikkailuni popmusiikin parissa ovat olleet vähäisehköjä, pinnallisehkoja ja hapuilevahkoja. Parannan ehkä tapani, ja sille on jo innoituskin, jonka lopuksi kerron.

Muuta mieleen eksynyttä:

a) saakohan Halpa-Hallin soundtrackeja ostaa jostain? Välillä lounge laukeaa luovaksi vapaa-assosiaatiojazziksi, hetkittäin tulee mieleen Steely Danin viimeistelty tyylikkyys, mutta säröisemmin ja arvaamattomampana. Häpeilemättömästä tarttuvuudesta lisäpisteet.

b) olen kuunnellut klassista taas välillä. Bach on jees. Händel kanssa. Schubertin Ave Maria on hieno. Shostakovitsh, Stravinsky ja Tshaikovski tappelivat ja Stravinski taisi voittaa. Tilanne voi muuttua tarkistuslaskennan jälkeen.

c) Rumban keikka-arvion perusteella Primal Scream veti vahvasti. Screamadelican kovuutta tsukin tarvitsee sen kummemmin painottaa. (Paitsi töissä piti, kun ei uskottu!)((Eka maininta Primal Screamista vasta nyt tässä blogissa!))

d) Että mitäkö kuuntelen? Cocteau Twins. Olen tiennyt kovaksi, mutta ehkä se nimi on etäännyttänyt. Samaan aikaan jotenkin daideellinen nimi ja vulgaari, kun on coc.

Tämähän sopii edellisen kanssa temaattisesti yhteen

Kappas vaan. Suen kolumnissa Tomi Tuominen kertoo, kuinka pitkästä aikaa kuunteli Arcade Firen albumin Funeral, ja ihan liikuttui. Kappas siksi, että muutamaa tuntia aiemmin pyöräytin kyseisen levyn automatkalla läpi ja sain kylmiä väreitä.

Pitää selvittää nyt taustaa sen verran, että Funeral on yksi niistä levyistä, jotka vahvimmin ovat vaikuttaneet nykyiseen musiikkimakuuni. Sitten tuli kuitenkin hetki, kun kuuntelin kyseistä levyä, jätin sen kyllästyneenä kesken ja pelästytin itseni. Mitä nyt? Menetinkö yhden elämän suurimmista nautinnoista.

Enpä sen jälkeen uskaltanut levyä kuunnella. Pieni välimatka kuitenkin auttoi. AF:n äänimatto tuli tuttuna hyökynä päälle, kauniin piisin väkivaltainen kitara riemastutti, nuo bassokuviot saavat kenet tahansa ilmabassottelemaan, sieltä jostain esiin pyrkii lähes tukahdetutettu Sarah Neufeldin liikuttavan kaunis viulukuvio... Rikas levy. Kaikki on taas hyvin. Kiitos.

Huojennuttuani aloin ajatella, että kyllä Win Butlerin ja Jack Whiten pitäisi tapella. Kumpi voittaisi?

Muisto ja tilaisuus

Näin kesän päätteeksi on hyvä miettiä sellaistakin hauskuutta, kuin että mitä musiikkia soisit soitettavan hautajaisissasi. Tämähän on vallan normaali, perinteinen kysymys, joka hyvin usein esitetään henkilöhaastattelussa ihmiselle. Musiikinystävät taas miettivät asiaa aivan vapaaehtoisesti.

Musiikinystävän ensiajatus on toki se, että hautajaisissa pitää soitaa vainajan lempimusiikkia. Ja sitten pohtija alkaa aivomyrskyn, kaivaa esiin mielestään vallan edustavan kokoomuksen musiikkikappaleita, jotka tuovat esiin valitsijansa elämänvaiheiden pääkohtauksia.

Vaan kun ei se ole niin yksinkertaista. Vainajahan ei ole enää kuuntelemassa niitä kipaleita. On varsin todennäköistä, että saattoväki ei ihan samalla tavalla heittäydy tunnemyrskyyn sen indiehelmen kuullessaan, kuin maallisen vaelluksen päättänyt listojenlaatija. Mistä kukaan tietää, mikä kappale muille hänestä tulee mieleen: vieraita vartenhan, ei vainajaa varten, hautajaisia pidetään.

Kannattaa panna merkille myös se, että hautajaisväki on monesti ikäjakaumaltaan sekalainen joukko. Jos joku ymmärtää, miksi Jethro Tullin Too Old to Rock ´n Roll, Too Old to Die soi ämyreistä, niin toinen ei tajua asiaa ollenkaan. Vainajallehan itselleen on tullut mieleen, että kuoppauksessa paikalla on niitä kanssakeikkailijoita ja muita elontiellä kohdattavia, jotka ovat samoja huvituksia kiertäneet ja kuoleman kohdanneen kanssa samoja iltoja istuneet. Mutta todennäköisempää on, että seurakunta koostuu isotädeistä ja pikkuserkuista, vaikka elämästä erkaantunut olisikin vielä nuorehko. Eli puhumattakaan siis siitä, että kun ihminen kuolee vanhana, niin kaiken maailman kavereita arkun äärellä on vähänlaisesti ja suku ja kylänmiehet siellä paljolti ovat. Kertooko heille nyt niin paljon sitten se, miksi Iron Maidenin pitää pauhata, kun muistetaan, että vuosi on 2050.

Ja sitten ihan perusasia, kyynikon näkökulma. Ihminen on tässä maailmassa täysin yksin. Vaikka kuinka luulee saavansa yhteisiä kokemuksia, niin ihminen kokee itsekseen. Laulun saamat merkitykset ovat lopulta vain henkilökohtaisia, ja parhaimmillaankin maalaavat vain haalean kuvan tovereille omasta kokemusmaailmastasi. Ja se kappale, joka tänään on ladattu paljolla, saattaa karistaa merkityksellisyytensä aikojen saatossa, joten vaikkapa jälkeen jääneestä paperista kaivettu toivepiisi voikin olla hautajaisten aikaan banaali valinta.

Tarkkana niiden listojen kanssa, älkääpä oikeastaan tehkö ollenkaan.

Kappale kauneinta progea

Niin, viime aikoina korvani ovat olleet kallellaan 70-luvulle ja lähinnä Britanniaan, sen progeskeneen.

Etsin tässä yhtenä päivänä Spotifyhyn progesoittolistaa, ja erinäisten hankaluuksien (Metro Station, Paramore, Blink 182, Owl City, Evanescene ovat joidenkin mielestä progea) jälkeen hyvä löytyikin. Sieltä pomppasi esiin erityisesti minulle tuntematon Strawbs, jonka hymni Autumn on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä kappaleista.

Aivan uskomattoman kaunis kappale. Teidän tulee se kuunnella. Kaikkein kaunein kohta alkaa tuossa oheisessa linkissä viiden minuutin jälkeen. Siitä on hankala parantaa.



Ja tuossa vielä soittolista Spotifyhyn. spotify:user:anaon:playlist:7dKPTwgkKZJ5lqZP1ZLpZG

Kun alajärveläiset Siinaille vaelsivat

Siitä puhutaan jo Helsingin Sanomissakin! Ei siitä siksi voi enää blogissa jauhaa? No, Siinaista.

Ihmisen pojan ei kannata pidättää hengitystä odotellessaan Joensuu 1685:ltä uutta lp-levyä. Toinen veljes-Joensuu (Mikko) tekee Mannan musiikkia. Toinen (Markus) ja ylimääräinen Joensuu (Risto) keksivät itselleen puuhaa Zebra and Snaken jäsenten ja sitten vielä jonkun kanssa: syntyy alajärveläinen superyhtye (oi aikoja!) Siinai. Nimi on hyvä, paitsi ettei ole, kun on olemassa Sinai.

No mutta Siinain ensilevy Olympic Games on surinaa, kiitos siitä. Se on myös teemalevy olympialaisista! jos ette nyt jo arvanneet. Eikä mistään cocacola-kisoista, vaan vanhan ajan olympialaisista, joissa kilvoiteltiin ja maalinauhat ja fanfaarit olivat yhtä suuressa roolissa kuin sponsorit nyt. Kuten minua viisaammatkin ovat todenneet, konseptista tulee mieleen Vangelis ja Vangeliksen legendaariset tulivaunut. Sama tulee mieleen, kun levyä kuuntelee, mutta hyvin hyvässä hengessä. Siinai käy hyvin lähellä Vangelista, mutta muistaa pysyä omalla tontillaan kuitenkin.

On puhuttu maailmanvalloituksesta: no ei onnistune, kun eiköhän olympiateemainen levy ole vähän turhan sisäänpäinkääntyvää sisäpiirihassuttelua. Ja laulamaton levy on ehdoton turn off joka puolella maailmaa. Mutta jos edes pieni osa Mogwain tai jonkun sellaisen suosiosta, taikka ehkäpä arvostuksesta osuu Siinaihin, niin hyvä.

Tässä linkki (You shine) Brighter Than Lightiin, joka on elämää suurempi kappale ja josta tulee mieleen ainakin Bach.

Ja tuota se Mikko nykyään puuhaa, Mannan kanssa.

Welcome to the prog club. Niccccce.

Töllöstä tuli tuossa taannoin ensimmäinen osa saksalaisesta dokumenttisarjasta, joka käsittelee 80-luvun musiikkia. Punkista aloitettiin, ja jälleen kerran muistettiin kertoa, kuinka punk tuli kaatamaan progen dinosaurukset. Ja onhan se niin. Mutta kuka koskaan puolustaa progea lukemattomissa samankaltaisissa dokumenteissa?

Ehkä proge sortui nihkeilyyn, mutta kertokaatten nuorisolle myös sen ilosanomasta. Silloin tehtiin paljon hienoa musiikkia. Dokumentti sai minutkin progenuoruuttani muistelemaan ja itse asiassa myös kaivamaan esiin artisteja kuuntelujonosta. Niinpä nyt parin päivän aikana on soinut Yes, Van Der Graaf Generator, Curved Air, Renaissance, Gentle Giant ja Emerson, Lake & Palmer.

Mutta erityisesti on soinut Keith Emersonin ja kumppaneiden esiproge, The Nice. Yhtyeen The Thoughts of Emerlist Davjack on yksi hienoimmista The Beatlesia, The Beach Boysia ja tulevaa progea yhdistävä kappale.

Minuun iskee erityisesti oheisen linkin kohta 0.46-0.48. Liikuttavaa.

Kanyen puoti

Vihdoin olen saanut aikaiseksi tutustua Kanye Westin viime vuonna ilmestyneeseen My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumiin. Hipitihoppia ei tässä blogissa tietenkään ole sumaksi asti ollut. Kanye West on alalta niitä harvoja, jotka ovat saaneet positiivisia reaktioita aikaan. Jesus Walks on yksi komeimmista, nimenomaan komeimmista, kappaleista viime vuosilta.

Kanye West on julistautunut itse neroksi, eikä lahjakkuuta todellakaan voi kiistää. Twisted Fantasy on hengästyttävä paketti koukkuja, melodioita, sampleja, vierailijoita, melodioita, riffejä, f- ja n-pommeja, soundeja, biittejä... kaikkea mahdollista. Se on tavaratalo, karkkikauppa, pilailupuoti ja Linnanmäen kummitusjuna. Kanye West on kaupallinen, liikemies ja tietää mitä tekee.

Moni asia, jotka genressä yleensä tökkivät, toimivat tällä levyllä. Esimerkiksi fiittaajen määrä. Lukemattomista vieraista tulee ikään kuin Kersantti Pippurin kansi mieleen. Tämä on ajankuvaa.

Tällä hetkellä parhaiten koukuttaa melko perinteinen All of the Lights -renkutus, jossa on geneerinen naislaulaja. Periaatteessa tällaista kuulee nykyään jatkuvasti, mieleen tulee esimerkiksi Hayley Williamsin fiittaamassa B.o.B:n Aeroplanes-kappaleessa, mutta joku tämänkin nostaa toisiin korkeuksiin.

(Nopeammin), korkeammalle, voimakkaammin

Bloginpitäjä on tullut vanhaksi ja muistelee siksi, miten ennen tehtiin paremmin. Eikä edes muistele, horisee vaan muuten, kun ei näistä seuraavista muista mitään muuta kuin jälkikäteen.

Näitä youtube-retkiä ja spotify-similarseja tehdessä tuli kuljettua oheinen polku:

Heart on hieno hard rock -bändi. Kaikki tietävät sen mahtiballadin, mutta tässä on ihan toisenlaista voimaa. Crazy On You.



Heart johti Meat Loafiin, jonka minioopperat kyllä tekivät paluun herkällä 90-luvulla ja muistan niitä poikasena ihmetelleeni. Mutta tämä helvetin lepakko tuli jo ennemmin. Hieno kama, hieno kama. Meat Loaf: Bat Out of Hell .

Aikakausi eri, kunianhimoo sana. Asia on virtuositeettia, mutta myös tunnelmaa.

In the Heat of the Moment on kuin tehty elokuviin ja montaaseihin.



Mutta minua tykästytti heti myös tämä Asian piisi, vähän erikoislaatuisempi. Asia: Who Will Stop The Rain


Asiassa on kai jotain uskottavuutta, mutta Air Supply taitaa olla sukupolvelleni tuttu lähinnä Conanin vitseistä. Onhan tämä aika paisuttelua, mutta mikä ironinen bändi uskaltaa paisutella näin? Air Supply: All Out Of Love

Tunteen palo on nyt suurta. Otetaan vielä yksi samaa sarjaa. Kyllä tällä irtoaa. Bread: Everything I Own

Kadunmies

Hipster Jesus died for sins you haven't heard of. Niin, kun kaikenlaista on tullut diggailtua, niin jossain vaiheessa kaikki on käyty läpi. Not!

Aina voi kuunnella vaikkapa 1916 syntyneitä sokeita katusoittajia. Juuri nyt ei tule mieleen muita kuin Moondog. Löysin kyseisen sankarin mainiolta Cracked-sivustolta, jota voi yleisesti ottaen suositella kaikille niille, jotka tykkäävät kaikenlaisista listoista, mutta osaavat esim. lukea ja ajatella.

Spotifysta löytyy aika paljon matskua, jota tässä on tullut kahlailtua läpi. Tosi kummallista ja sitten nerokkaan kummallista, mutta ei aina kovin kaukana esimerkiksi Mahavishnu Orchestrasta.

Oheinen Pastoral ei Spotifyssa ole. Kuuntele se tuosta.

Vasta kuvitusta miettiessäni tajusin, että se on blondi

Jollei Anna Calvin levy Anna Calvi ole vuoden levy, niin ainakin se on melko varmasti ehjin levy kaikista tämän vuoden julkaisuista. Jos joku vielä jotenkin pystyy rakentamaan vakuuttavamman kaaren draamaan, niin silloin puhutaan keskisuuresta ihmeestä.

Niin ja eikä tässä muutenkaan kovin helpolla Calvin Annaa suisteta kukkulan kuningattaren paikalta. Kun levyn nyt on pyörittänyt reilut parisenkymmentä kertaa läpi, niin moitittavaa ei tahdo löytyä. Kymmenen mainiota kappaletta, hieno artisti ja hyvä tuotanto.

Levyn avaa oikealla tavalla jännittävä ja salaperäinen intro. Ilmeisimmät singlet on sijoitettu oikeisiin paikkoihin: Desire tulee kolmantena ja dramaattinen Blackout juuri ennen kuin levy laskeutuu kohti loppuratkaisuja.

Alussa lauletaan intohimosta (Desire) ja keskivaiheilla suudellaan (First We Kiss). Jälkimmäistä kappaletta voi kiittää vieläpä siitä uskomattomasta suorituksesta, että se ei ole korni, vaikka aihevalinnan ja tempon takia se vaara on ilmeinen.

Viimeinen kappale on nimeltään Love Won't Be Leaving, joten eiköhän tarinakin tule selväksi.

Mutta varmin tapa kertoa siitä, miten hyvä levy tämä on, on seuraava anekdootti: ostin tämän levyn täysihintaisena. Ulkolaisia levyjä tulee harvemmin ostettua tuoreeltaan. Nyt vaan ei ollut vaihtoehtoa.

Seniili-Rock

Hannes kävi myös sunnuntaina Provinssissa. Teema: minen ymmärrä nuorisoa.



Ensin ymmärsin. Oululaisen nuoren Satellite Storiesin positiivisessa mielessä amatöörimäinen ote ja ihan hauska tanssittava indiemusiikki tekivät päivän avauksesta aurinkoisen. Sympaattisen oloinen bändi on kuunnellut paljon Amerikan itärannikon tanssi-indietä ja varmaan kotimaista Disco Ensemblea. Teinitytöt varmasti tykkäävät.

Tämän jälkeen tsekkasin hetken Uutta Fantasiaa, ihan hauskaa instrumentaalidiscoa. Häivyin paikalta, kun venytetty vitsi, eli Freeman tuli lavalle. Tai ei Freeman ole vitsi, vaan hänen käyttämisensä.

Sitten menin avoimin mielin kuuntelemaan The Wrecking Queensia. Kolmannen piisin alussa lähdin pois, kun oli niin tylsää. Yleensä punatukkainen naisbasisti takaa bändi mielenkiintoisuuden, mutta ei tässä tapauksessa.



Pettyneenä menin YleX-telttaan, jossa soitti Hadouken!, nimeen kuuluu !. Ja voi miten tylsää. Siis tavanomaista teinien hyppyyttämistä, eikä minusta edes kovin karismaattista.

Päivä uhkasi tässä vaiheessa mennä aivan odotetun synkissä merkeissä, sillä eihän sunnuntaina etukäteenkään mitään hyvää ollut. Paitsi ehkä Circle. Eikä tarvita ehkää. Jos joku metallibändi on kova, niin nuo Porin hullut. Ja mikä lavashow ilman rekvisittaa. Päivän pelastus.


Tästä innostuneena odotin, että YleX-lavalla olisi nyt jotain vähän mielenkiintoisempaa, kun tarjolla olisi walesilaista shoegaze, Joy Formidable. No joo, Laulajatar/kitaristitar oli hyvin sympaattisen oloinen, jopa ylimakea. Musiikki taas ihan kivaa. Eipä siinä mitään.


Provinssi tarjosi enää System of a Downin ja Jare & VilleGallen. Systeemi veti lavanedustan sadan metrin matkalta tukkoon. Kovin suosittua se on, tämä SoaDin musiikki. Minua se suosio hämmästyttää: ei bändi huono ole, mutta ei nyt mainiokaan. Siinä SoaDin ja edellä mainitun räppikaksikon välissä mietin, että olen kahden vaarallisen tulen välissä. Lähdin pois.



Bonuksena Anna Puu ja miehen käsitys katsekontaktista.

Samuli Putron näköinen hanuristi

Hannes meni lauantaina Provinssirockiin:




Pariisin Kevät täytti YleX-teltan ja tunnelma oli ok, mutta bändi ei esiintynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Epätasaista kovin oli. Piisithän Tuunelan poppoolla on jos mihin riemuiloon, mutta nyt draaman kaari ei kantanut ja näytöksissäkin oli ongelmansa.

Lääkkeiden ottamattomuudesta Tuunela lauloi tällä kertaa ensin yksin kitaran kanssa. Ja sitten bändi mukaan. Ei ihan onnistunut. Koko homma tuntui sitä paitsi ekalta encorelta, ja olisi vaikka saanut olla. Nyt tunnin ja 15 minuutin setti oli liian pitkä.

Pariisin Kevät oli jo toisen kerran minulle pieni pettymys. Inhottava juttu, kun varmasti hyvä bändi on kyseessä ja materiaali rautaa. Uudetkin piisit vaikuttivat ihan ok:ilta.

Iloinen yllätys perjantailta tiesi kertoa, että peruutuksien takia Magenta Skycode esiintyy Seinäjoella. Keväällä se teki oharit seinäjokelaisille. Pääsin nyt kuulemaan ensimmäistä kertaa livenä yhtyettä, joka on toiminnassa olevista bändeistä ehkä maailman paras.

Valitettevasti Magenta veti huonosti väkeä YleX-telttaan ja lisäksi osa paikalle vaivautuneista tajusi vasta soiton alettua, että Escape the Fate ei esiinnykään. Sieltä tuli keskaria sitten.

Totuuden nimissä on sanottava, että ei Magenta kuitenkaan yleisön vähyyteen kaatunut. Jotenkin soitossa oli sinnepäin-meininkiä välillä. Jori Sjöroos ei ole mikään esiintyjä, joten karismaa puuttui, ja lisäksi miehen varmasti vilpittömät spiikit kuulostivat melkein piruilulta.

Ei se huono veto ollut, mutta pettymys kyllä. Lopussa bändistä kuitenkin jäi sympaattinen kuva, yhteiskumarrukset ja kaikkea. Ja oli se nyt välillä tosi komeaa (esim. Go Outside Againin aikana).



Hullu oululaisbändi Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ei pettänyt. Varsinkin keikan alku oli murhaa. Täysverinen punkbändi olisi huomannut kolmen, neljän piisin jälkeen, että tästä ei homma parane, ja laittanut pelin seis. No, nyt THJKB veti tunnin verran. Pari lyhyttä encoreakin. 45 minuutissa asia olisi tullut selväksi.

Muuta valittamista ei ole. Välispiikit olivat sopivan hauskoja. Ja hienoa, että joku mokasi: yksi kappale otettiin uudestaan, jolloin päähahmo itse muistutti, että "meillä ei muuten ole levy-yhtiötä. Että jos jotakuta kiinnostaa..." Esiintymisasutkin olivat komeimmat aikoihin. Kaljamahat ja kaikkea taiteen nimissä.



Kello yhdeksältä Törnävän päälavalla alkoi soittaa Social Distortion. Uskomatonta. Kun joskus 1996 kuulin Räkärodeosta kyseistä orkesteria, niin en kuuna kullan valkeana olisi uskonut sitä livenä näkeväni. Enkä uskaltanut alkaa odottaa bändin näkemistä ennen perjantaita.

Ja mitä tuli: mainio veto. Varmasti se oli Mike Nessille ja kumppaneille vain yksi monista konserteista kiertueellaan, mutta täällä ainutkertainen ja enemmän kuin kelpoisa. Alkukin oli hyvä, mutta keikan edetessä meno vain parani. SD coveroi Hank Williamsia ja Johnny Cashia ja muutenkin oli roots-meininki. Räkäpunkin rinnalla bändi on nykyään amerikkalaisen rikkaan musiikkiperinteen vaalija kaikin puolin. Yllätyslahjana SD:llä oli keikan puolivälissä pari tummaa lauljatarta taustoja vetämässä. Muutenhan kyseessä on mitä valkoisin bändi, mutta ei pahalla tavalla.

Mike Ness oli ihan leppoisa. Jos rehellisiä ollaan, niin Jello Biafra on kuitenkin karismaattisempi.



Vielä illan jo kääntyessä yöksi kävin Rumbateltassa kuulostelemassa millainen mahtaa olla ruotsalainen Miss Li. No hyvin svengaava kokoonpanohan se. Siinä oli Tori Amos ja kaikenlainen, jopa iskelmään vivahtava, svengijengi sullottu samaan pakettiin. Hankala ihan kokonaan on kuvata, menkää kuuntelemaan. Suosittelen, ja ovat lisäksi Ruotsista, niin täällä varmaan usein ovat.

Kultaturbotimantti

Luin tuossa keväällä liudan elämäkertakirjoja, joista osa oli vastenmielisiä. Yksi vastenmielisyys oli Jyrki Hämäläisen kirja. Vastenmielisyydestä tulee mieleen nykyajan Suosikki, tai ainakin Suosikin kansi. Sillä enpä tiedä mitä siellä sisällä on, mutta kansi kertoo, että ei mitään hyvää.

Nykyajan nuorisoa ei mitä ilmeisimmin musiikki kiinnosta. Eihän Suosikkikaan koskaan ollut mikään vakavasti otettava musiikkilehti, mutta oli siinä nyt jotain. Poikakin sitä saattoi lukea, ainakin silloin, jos kannessa oli Guns N' Roses. Vaikka oikeasti mieluummin sitä luki, kun kannessa oli vaikkapa Pandora.

Josta pääsemme siihen, miksi tämä kirjoitettiin: koska haltuuni on sattunut kolmisenkymmentä Suosikki-lehteä 80- ja 90-luvuilta. 80-luvun lehdissä ei vielä ole muistoja, kun en lehteä lukenut vielä. Mutta 90-luvun lehdistä muistaa ja paljon. On hupaisaa lukea juttuja ja varsinkin katsoa mainoksia. Ja kuvassakin näkyvä Pandora-kantinen esimerkiksi on hyvin muistissa.

Ja niissä useimmissa oli jopa julisteet tallella. New Kids on the Blockia, Take Thatia, Madonnaa, joo. Mutta myös Ayrton Sennaa ja Wayne Gretzkyä.



Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Woo-o-o-wo-ooo-o-o

Jos maailma on reilu, Wiidakko tekee nyt läpimurtonsa. Jos ei tee, niin sitten ei tee, mutta bändille ei voi jäädä omista toimistaan kyllä mitään hampaankoloon. Tämä Seis, seis, seis -rallatus on niin selvä hittipiisi, että ei mitään rajaa.http://www.blogger.com/img/blank.gif Toisaalta, samaa sanoin aikoinaan Juhlat-kappaleesta.

Nyt erona on tosin se, että angstinen tulokulma ainakin soitannollisesti on täysin jätetty. Se kulma, se angsti teki aiemmasta tuotannosta hieman hankalan suuren yleisön nieltäväksi. Nyt kitarat helisevät ja bändi svengaan kuin ne kymmenet brooklynilaisbändit, joita hipsterit diggaavat. Voivatko ne digata lahtelaista bändiä, joka soittaa noita svengijengejä suohon? Mitä väliä.

Hyvän ja pahan ATK-keskuksessa

Onhan hänestä kohistu, mutta nyt kohisen minä.

Varmasti monikin vihaa Jaakko Kangosjärven musiikkia. Ei kenenkään tarvitse erikseen sanoa, että se on kömpelöä, sekä musiikkillisesti että teksteinä. Kaiken kaikkiaan Kangosjärven musiikki on ristiriitaista. Häneltä tuntuu puuttuvan merkittäviä musiikillisia valmiuksia, mutta toisaalta hän on onnistunut säveltämään kiehtovia kappaleita, joissa on huimia koukkuja. Teksteissä runnellaan suomea, kieltä ja sanastoa, mutta briljantit lyyriset helmet hohtavat kilpaa.

Niin, sitä musiikkia ei mistään kuule, muualta kuin levyltä Ihmeellinen luonto, jonka onneksi Johanna on julkaissut uudelleen. Niin paitsi Musiikki ja urheilu on tuttu More Arctic Hysteria -levyltä.

Keskustelupalstoilla Kangosjärveä kuvataan muun muassa täsyhulluksi ja hän onkin nykyään toimittaja. Levy äänittettiin, kun Kangosjärvi oli myöhäisessä teini-iässä (1980-luvun alussa). Musiikissa on vaikutteita lastenhuoneesta ja vähän Lapista, josta Kangosjärvi on kotoisin. Kuulemma levy on tehty täysin vilpittömästi parhaaseen, siloiseen lopputulokseen pyrkien. Siinä, siloisuudessa, ei ole onnistuttu. Muussa varsin hyvin.

Jos ei tykkää Lumisadetta-piisin 50 pennin Casio-kuviolle, niin on pihalla kaikesta. Tuuliko se siellä, Maallisia mietteitä, Musiikki ja urheilu... hienoja kappaleita. On välipiisejäkin, mutta antaa olla.

Eilen olin onneton (voi voi)
tunsin kaikki turhaa on
otin korvat käteeni
ja naulasin ne ristille
jatkoin elämää olin vähän onnellinenkin

Erityiskiitokset murtaen suomea laulavalle Christinen Glaserille. Taustajoukoissa sellaisia tekijöitä kuin Jukka Mikkola ja Jyrki Siukonen.

kun ruma sana sanotaan niin kuin se on

Taannoin kerroin sanoitusfantasioistani. Niihin aikoihin joku julkaisi jotain, joka oli hyvin lähellä sitä/niitä. Se joku oli Minä ja Ville Ahonen.

Olen vasta nyt tutustunut bändin ylistettyyn debyyttiin. Se on tavattoman kiehtova levy. Kyseessä on sanoitusvetoinen albumi. Osa sanoista ja ilmauksista on käsittämättömän korneja. Sellaisia, että hampaat narskuvat. Jotkut taas ovat niin pöljiä, että ovat hyviä. On paljon sellaista, josta ei ole varma, toimiiko vai onko surkea suoritus. Ja on sellaista, jonka huomaa heti hienoksi.

Sanoituksissa on käytetty toistoa hienosti. Toisto on aliarvostettua. Toistoa voisi käyttää enemmän. Toistoa ja variaatiota. Ensimmäinen kolahtava sanoitus on levyn kolmas kappale Möttösen laulu. Se ei ole toistoa sillä tavalla, kuin minä yleensä käsitän, mutta variaatiota parista rivistä.

"jos olet pinnalla
älä vaivu

----

jos olet pohjassa
älä pelkää"

Huh!

Jos jostain lyyrisestä suorituksesta pitää olla kateellinen, niin tuossa ollaan lähellä sellaista.

Juoksen niin kauan -piisi on maaninen, purkaus. Siinä on roskaa ja loistavuutta, se on kiehtova, ärsyttävä ja kestävä sanoitus. Se on kiero, sitä ei soiteta koskaan radiossa.

"juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy"

vs.

"vittu että rakastan tätä roviota, jonka olen itselleni rakentanut"

En yleensä pidä kirosanoista teksteissä, varsinkaan vittu-sanasta, mutta tuossa sille on paikka.

Eno-kappaleessa luetellaan homo-stereotypioita, viimeisenä sitten "ahdistunut yksinäinen vanhapoikaeno."

Huh!

Hukkumisia, paleltumisia, itsetuhoa, muiden tuhoamista, paranoidisuutta... hienoa sielunmaisemaa. Levyn teema.

Musiikillisesti: laulaja lausuu erikoisesti. Kiehtovasti ja ärsyttävästi. Musiikki on hienoa, mutta lähinnä tukee tarinoita, Tuomas Skopan basso taustalla etunenässä (oksymoron)(välillä Mew-basso!). Mutta viimeisessä kappaleessa alkaa proge. Musta virta saa koko ajan lisää kerroksia, kunnes muuttuu surinaksi. Todella vahva lopetus levylle.

Viiden tähden levy? Vai yhden? Kumpaakin. Ärsyttävä, kiehtova, hieno. Tämä on niitä, joista intoillaan.

Mitä enemmän nostatte kohua

Mitähän Anna Calvista voi sanoa sellaista, jota ei ole sanottu. Tuskin mitään. Täälläkin asia on nyt tarkastettu, ja huomattu, että kohu on oikeutettua. Anna Calvin Anna Calvi on hieno levy. Jos tykkää PJ Harveysta, niin varmaan Anna Calvikin uppoaa.

Eipä muuta, hajaantukaa kuuntelemaan.

Ykkösketju kapinoi

Aamulla selvisi, ettei Magenta Skycode tulekaan pääesintyymään Seinäjoelle, mutta ei se haittaa. Jos maailman paras aktiivinen bändi jää pois, niin Suomella on varaa nostaa pääesiintyjäksi maailman toiseksi paras aktiivinen bändi, Rubik.

Lisäksi paikallinen bändi, the local act, Streak and the Raven oli iskussa.



Aloitetaan Streak and the Ravenilla. Olisin nimittäin saanut mielestäni vastinetta rahoilleni pelkästään kyseistä bändiä kuunneltuani. Viime kesän Provinssirockin jälkeen yhtyeeseen on tullut enemmän voimaa ja massaa.

Kun bändi on maineeltaan ollut vakavan taiteellinen, niin nyt matkassa on enemmän hulluutta. Melkeinpä ne basso-rumpukomppi-vetoiset menevät piisit toimivat parhaiten. Eli maalailu vähemmälle ja vallia niin penteleesti. Ja ehkä myös yksi tai kaksi piisiä voisi tehdä, sellaista radiopiisiä, ihan siksi, että saisi jatkaa musisointia.

Streak and the Raven NÄYTTÄÄ edelleen siltä, että se olisi koottu kolmesta eri bändistä. Mutta ei se nyt haittaa, kun yhteistyö pelaa.

Mitäs Rubikista? Ei kai muuta, kuin että esitys oli vakuuttava, vaikka kuka tahansa ymmärsi, että ei Seinäjoelle nyt ihan parasta ladattu. Dada Bandits -levy oli yllättävän vahvasti vieläkin esillä. Solaria tuli enemmän sitten lopussa.

Bad Conscience Patrolilta kuultiin ne kaksi bändin uran parasta kappaletta. Jesus/Hypnotist ja City and the Streets menivät vähän meluamisen puolelle, mutta ovat ne niin hienoja kappaleita, että liikutuksen puolelle sitä pieni ihminen ajautuu.

Se oli hyvä ilta musiikille.

Debyytti ja debyytti

Hieman yli kaksi vuotta sitten kirjoitin hämeenlinnalaisesta Delay Treesista muutaman MySpace tms. -piisin perusteella ihan kiva -arvion. Talvella kuulin bändiltä kappaleen Cassette 2012, joka on enemmän kuin ihan kiva.

Nyt käsissäni on koko levy, joka on vahva esitys. Cassette 2012 jää toki toistaiseksi kohokohdaksi, mutta muutamilla muilla piiseillä on mahdollisuus yltää kantaan, kunhan saavat aikaa ja tilaa kasvaa. Toisaalta levy on pääasiassa maalailua, jota ilmeisillä hittipiiseillä ei välttämättä tahdotakaan rikkoa.

Vaarana on se, että levystä jää vahva kuva, mutta mikään ei saa siihen palaamaan. Toistaiseksi minulla on sama tilanne Rubikin kanssa. Tunnistan Solarin hienoksi levyksi, komeaksi teokseksi. Silti debyytti Bad Conscience Patrol pääsee soittoon Solaria useammin, vaikka BCP:ltä haukkaankin yleensä vain A Hard Tryn, City & the Streetsin ja Jesus/Hypnotistin.

Kevät toi, kevät toi

Toukokuu alkaa yllätyksellä. Reino and the Rhinos on mennyt minulta kuulematta roskaa -osastolle (on sille osastolle rumempikin nimi, mutta olen siivo ihminen), mutta nyt ensikosketus yhtyeeseen on hyvin positiivinen. Aurinko on hyvä single. Ja kun tuo Reino Nordin tuossa radiossa puhuu, niin ei se olekaan niiiiiiiin vastenmielisen oloinen kuin mitä on jostain syystä kuvitellut.

Mitäpä muuta otsikoksi kuin: Kuunnelkaa Kurt Vilea

Sonic Youthin Kim Gordon suosittelee. Ja hannes:

Vuoden toinen vuoden paras levy! Se on philadelphialaisen singersongwriter Kurt Vilen älppäri Smoke Ring For My Halo. Voiko tällaista enää edes olla kyllä on eikö ole uskomatonta. Nimittäin vaivatonta, parhaimmillaan suorastaan soljuvaa poppia ja koko ajan kuitenkin tarpeeksi rosoista, syvää ja no mitä kaikkea. Kevyitä piisejä, raskaita piisejä ja silti koko ajan vaivatonta ja kekseliästä. Ja joku tosiaan osaa vielä tehdä pop-koukkuja.

Profiileissa Kurt Vilea verrataan Bruce Springsteeniin, mutta ei. Cat Stevens ja Jackson Browne kertovat ehkä enemmän, paitsi että tämä on parempaa. Suomalaisista tulee ekana mieleen Matti Johannes Koivu.

Minun on vaikea käsittää, että jonkun mielestä oheinen Jesus Fever ei olisi hieno kappale.

Nollapisteen juurilla

Absoluuttinen Nollapiste juhlii 20-vuotista olemassaoloaan Roots-illoilla, joissa se soittaa piisejä ensimmäisiltä levyiltään ja lisäksi vastikään julkituotuja kappaleitaan uran alusta. 0piste on ennenkin ollut pääsiaisen aikaan Seinäjoella ja nyt oli taas.

Pitää olla rehellinen tässä maailmassa: kyllä se pahan maun jätti. Ja sanon näin, vaikka bändi esitti kappaleen, jossa joku on aina hereillä kello neljä. Se oli sellainen läpisoitanta, kuten vähän muutenkin koko keikka. Välillä tuntui, että esiintymässä on ylimielinen helsinkiläisbändi, jossa varsinkin solisti uskoo olevansa kovinkin viehättävä ja hauska ja nokkela. No ei nyt ollut.

Uusien tai "uusien" piisien varaan on tietenkin aina hankala rakentaa ekstaattista keikkaa, mutta ehkäpä on sille syynsä, ettei noita kappaleita aiemmin levylle viety. Niissä oli hetkiä, mutta sitten taas tylsyyttä ja välillä ihmeellisiä ratkaisuja. Eräässä piisissä Aki Lääkkölä veti kitarakuviota, joka istuisi Agentsin ohjelmistoon, taikka sitten jonkun 50-luvun iskelmällisen rautalankabändin tuotantoon.

Välillä Tommi Liimatta astui sivuun mikkitelineen viereltä ja silloin bändi tuntui olevan parhaimmillaan. Illan kohokohta oli Sunnuntai (se ravikansapiisi), johon Lääkkölä veti mainion soolon. Kai minä nyt sitten nykyään tykkään kitarasankareista.

Mutta en minä halua liikaa Tommia haukkua. Encoressa tullut tarina opiskelupaikkakunnalle muutosta oli hupaisa, kovin hupaisa. Silloin vasta keikka heräsi henkiin.

Yleisöä oli enemmän kuin viimeksi tuossa paikassa, ainakin melko varmasti muistaakseni, vaikka nyt olikin tämmöinen hassuttelukiertue.

No, ensi kerralla paremmin, tai jotain. Ja nykyään sen Janne Hastin pitää olla mukana, kyllä näin on.

Vuoden eka paras levy

Tuossa joku päivä kuulin radiosta uuden TV on the Radio -piisin ja ajattelin, että ihan kiva. Kun maailmassa on paljon mielenkiintoista musiikkia ja rajallisesti aikaa, ihan kiva ei aina riitä. Mutta äsken sitten päätin sattumalta kuunnella bändin uuden levyn Nine Types of Light. Eipä ole syytä katua. Levy on aivan loistava.

TV on the Radio on tuollainen jokahipsterin suosikkijuttu, mustien miesten bändi Brooklynista. Aiemmin se on jäänyt mieleen lähinnä Librarian-piisistään. Olenhan nuo aiemmat levyt läpi kahlannut, mutta vain kerran. Uusi levy innostaa tutustumaan niihin tarkemmin.

TV on the Radio muistuttaa paljon The Nationalia, mutta rytmejä on vähän enemmän. Lisäksi on falsettilaulua. Ehdoton suositus täältä. Kamppailu vuoden 2011 levystä on alkanut.

Sikäli tässä oli sattumaa mukana, että juuri edellispäivänä 20.4. bändin basisti Gerard Smith oli kuollut syöpään.

Ja sattumista toiseen: pitkään piti kuunnella Dungenia, koska sehän on mitä ilmeisintä hannesmusaa. Mutta ehkä juuri siksi en kunnellut, kun oli pakko. Sitten kuuntelin Anna Järvistä ja tajusin, että Dungen soittaa taustalla. Päätinpä, että kokeillaan nyt. Ja onhan se komiaa. Ruotsalaista popprogea, pakko tykätä.

Sääli on sairautta

Maailman parhaan yhtyeen This Empty Flow'n äänittämä maailman paras levy Magenta Skycode on julkaistu vinyylinä uudelleen. Kävin hakemassa sen pois kaupasta. Sitten pitäisi vielä hommata se levysoitin.

Mitäpä tässä muuta kuin että sääliksi käy niitä, jotka eivät levyä ole kuulleet.

hannes is a punk Judy is a runt

Punk jatkuu toista päivää, mutta hullulla tavalla. YleX:ssä soi kuuntelijatoiveena ihan kiva Rancidin ralli Fall Back Down. Se sai minut muistamaan, että bändillä oli kiva kappale Time Bomb. No, kuuntelemaan siis.

MUTTA! Olin unohtanut kokonaan Ruby Sohon. Sekin on Rancidin piisi. Ja kova.

En muista mikä Rancidin maine oli 90-luvulla. Varmaan liian kaupallinen. So what. Hauskaa punkrockia.

Nykyään noi piisit opitaan tuntemaan kuulemma Guitar Heroesista

Jello. Kuva on itse ottama.

Tuossa yhtenä päivänä piti ottaa autoon pari cd-levyä, koska oli matkaa ja odotettavissa huonoa radiota. Summassa tuli mukaan muun muassa White Light, White Heat, White Trash joka tietenkin on Social Distortionin kova levy. Jostain syystä tähän levyyn on kuitenkin kohdistunut pelko, että se ei joskus olisikaan niin kova kuin muistaa. Siksi kuuntelen sitä liian harvoin. Aina se on kuitenkin ollut kova, kuten oli taas.

Välttämättä se ei tarkoita, että levy tarvitsee enemmän kuuntelemista, mutta ehkä kuitenkin vähän enemmän. Kun se on niin kova. Kova on. (Tässä nyt tietenkin pohjustetaan sitä, että bändi tulee kesällä Seinäjoelle, ja silloin pitää sanoa, että "aina kannattanu.")

Toinen samanlainen levy on Dead Kennedysin klassinen Fresh Fruit for Rotting Vegetables, ihan hirmuinen esikoislevy. Dead Kennedysiin minulla ei ole samanlaista jo teini-iässä alkanutta tiivistä suhdetta kuin Social Distortioniin. Kiintymys on enemmän arvostukseen perustuvaa. Kuuntelin äsken ko. levyn ja se oli täyttä timanttia. Sen jälkeen koko ilta sujuikin punkin parissa. Jos vaikka antaisi The Damnedille ensimmäisen tagin tässä blogissa, vai saattaapa tuo olla tullut mainituksi.

Kun radion aukaisee

Yleisradion nuorisomusiikkitarjonnan alennustilasta on esitetty monta tiukkaa perustelua, mutta ei se pelkästään alennusta ole. Nytkin yhdellä automatkalla tuli neljä (4) kokemusta.

1. Jarkko Martikaisen levyltä Usko soi kappale Jos mulla menisi todella huonosti. Ensin piti miettiä kuka laulaa, mutta Jarkkohan se. Heti alussa tuli selväksi, että kun on karismaa, tarvitaan vain akustinen soitin ja yksi kappale lauluääntä.

2. Lampela & Lampi -parivaljakolta soi Sirkuskarhu ja sehän oli jännittävä tuttavuus. En tiedä miten hyvä, mutta ainakin persoonallinen ja kiinnostava, mikä on enemmän kuin moni asia.

3. Perttu Häkkisen shöyssä soi ensin saksalaista reggaeta..

4...ja taisi heti toisena piisinä taisi tulla Supo-nimisen bändin Taivas mustaa purppuraa -piisi. Hauskaa Black Sabbathia, tosin videon perusteella vähemmän hauskaa (tai vielä enemmän hauskaa.) Ja niin, siinä soittaa bassoa ex-Rubik-mies Arvi.



No lisäksi on sanottava, että siinä soi myös Mars Volta, joka on aina hyvä, ei siis mikään kokemus ollut. Ja sitten myös jotain todella keskinkertaista amerikkaorientoitunutta rockia, josta osa oli suomalaista.

Onnellinen perhe

Olen tässäkin blogissa julistanut kuinka ei oikein kiinnosta lukea bändihistoriikkeja sun muita. Mikä nyt kyllä on kummallista sinänsä, kun kiinnostaa lukea elämäkertoja yleensä. Että mitä suotta unhoittamaan sellaista, jossa on yleensä liuta elämäkertoja samassa.

No nyt tuli luettua yksi bändikirja, kun lupasin arvostella Joey Ramonen veljen Mickey Leighin kokemuksiin perustuvan ja Legs McNeilin kanssa kirjoitetun kirjan Veljeni Joey Ramone. Avasi tuo sikälikin tajuntaa, että Ramonesin kappas, kappas hei ei ole mitenkään erityisempää vaikutusta tehnyt. Periaatteessa olen pitänyt Ramonesista ajatuksena, mutta ramopunkin saralla suomalaiset ovat iskeneet kovempaa.

Tiesinhän minä, että Ramo-perhe oli ssssssekanen, mutta että tuolla tavalla... huh-huh. Vaan hyvä kirja oli, tavallaan. Ja tuli kuuneltua noita veli-Mickeyn yhtyeitäkin sitten. Mukavaa amerikanrokkia.

Juuri olen lukenut ja arvostellut Nalle Östermanin Härmägeddön-kirjan, joka on kyllä sitten kaikkien paras lukea, vaikka ainakin ensialkuun se saattaa vastenmieliseltä vaikuttaa. Kyllä se palkitsee, ja eiköhän sitä lueta vuosien jälkeen merkittävänä ajankuvana.

Päiväkahvikeskustelut - eteenpäin on menty

Työpaikan kahvitaukokeskusteluissa on mukana usein myös Jouko, mutta olisi väärin sanoa, että Joukossa tyhmyys tiivistyy. Kyllä se on meidän kaikkien vika - varsinkin perjantaina.

Mistä seuraa se, että jos perjantaina kahvipöydässä siteerataan ulkomuistista muutakin kuin Petri Nygårdin lyriikkaa, virinnyt keskustelu on älyllisesti poikkeuksellisen stimuloiva.

Stimulantti oli yllätys yllätys kahvi. Kahvinjuonnista päästiin riippuvuuksiin ja nyt lukija tietää mihin siitä.

Mutta valitettavasti en osannut siteerata täysin oikein Absoluuttisen Nollapisteen Pyhä nynny -kappaletta.

Kahvinjuonnin elämää jäsentävästä tehtävstä ja muusta sellaisesta Tommi Liimatta laulaa näin:

Aina on oltava riippuvuus,
Se ensimmäisen pakon päivään tuo, jäsentää valveen
Ja tarpeen luo - se ei tyydy, se etenee.
Mitäs jos puuttuu riippuvuus,
Mikä retkille antaa syyn ja sysää rikkeisiin?
Niin olet yksin kuin joku taruolento.

Sehän on niin sanotusti laittamattomasti sanottu.

Myöhemminhän kappaleessa myös vakavoidutaan saaliin edessä. E.m. keskustelu kesken perjantai-iltapäivän väsymyshysterian on saalis, jonka ääressä vakavoiduin. Siinähän nimittäin siteerattiin yhtä ja toista, kunnes lopulta aika nopeasti Pyhä Petri Nygård teki paluun.

Keskustelen Samuli Putron kanssa lehdistön välityksellä

Kirjoitin taannoin muun muassa:

Kun Samuli Putro pääsee kohtaan "myöö-hem-min illl-lal-la" hän tietää mitä tapahtuu muutaman sekunnin kuluttua. Luulen, että siinä tilanteessa soittaja saa tunteen vallasta. Valta kiehtoo sitäkin, joka sitä ei tunnusta. Kun tietää, että kohta koko jengi pogoo, on vaikea olla saamatta kusta päähänsä.

Suessa Samuli vastaa: "Niillä keikoilla, varsinkin kappaleiden Talo tai Harri aikana yleisön reaktiot olivat uudenlaisia. Aloin ymmärtää, että nyt ovat piisit kohdallaan."

Nais tu nou.

Rubikin Solar-levyn arvostelu (not clever enough for ya?)

Rubikin uusi levy Solar on nyt pyörähtänyt muutaman kerran soittimessa. (Tarkkaan ottaen kylläkin olen kuunnellut sen muutaman kerran Windows Media Playerista, johon ostamani levyn rippasin.)

Lopullisia johtopäätöksiä ei tietenkään vielä tehdä. Ensivaikutelma kuitenkin on, että täysosumaan Rubik ei ole päässyt. Jos ajatellaan esimerkiksi kansainvälisen läpimurron kantilta, niin levy on sellaiseen varmaankin liian hitaasti antautuva ja etäinen. Solarista jää keskivaiheilla hyvin junnaava tunne.

Edellinen levy oli ideoiden ilotulitusta, ideoita oli jopa liikaa. Nyt ideat kiertävät. Harvoin levyltä bongaa mitään epärubikmaista. Lisäksi Artturi Tairan maneerit pääsevät jossain määrin latistamaan tunnelmaa. Levylle olisi voinut tehdä hyvää jopa vieraileva ääni.

Huonosta levystä ei toki ole kyse. Levyn ensimäinen varsinainen kappale World Around You on erinomainen. Lopussa oleva kolmikko Not a Hero, Towers Upon Towers ja ehkä hiukan junnaava The Dark Continent on vakuuttava. Levyllä on paljon torvia ja se loppuu torviin.

Luetaan jonkun ajan päästä facepalmin kera.

Lähdetkö kanssani Q-stockiin?

Jukka Takalon yllättävän vanhaksi ehtinyt bändi Aknestik ei koskaan noussut pesäpallostadionrock-kategoriasta jäähallin täyttäjäksi. Vaikka bändillä on sellainenkin yhteislaulatus kuin Suomirokkia, niin jotain sellaista särmää bändissä oli, että läpimurto estyi. No, se jotain on ihan selvästi Jukka Takalon kynä.

Takalon soolotuotantoa on pakko arvostaa. Jamppa tekee melko lailla tarttuvaa musiikkia, mutta lataa teksteihin aika hankalia juttuja. Jos mies laulaa kapitalismista, homoista ja kirkkonuoresta seksiobjektina, niin voi sanoa hänen valineen hankalan tien. Radiosoittoa näin ei maksimoida.

Täytyy sanoa, että välillä Takalo ärsyttääkin, mutta parempi se kuin olla tylsä. Martinniemi on todella jylhä elämää suurempi laulu ja Jeesukseksi ristille soljuu sanoituksena kuin joku Juha Vainion parempi jenkka. Aika kieroa kamaa, mutta pakko kuunnella. Homojutut te nyt jo tiesittekin.

On siis kevät...

Merkkejä kauheuksista: suomalainen duetto, elokuvan soundtrack-piisi, YleX:n voimasoitto.

MUTTA!

Jos laulajatar käyttää kieltä ja ääntä niin kuin Anna Järvinen oheisessa Nuori ja kaunis -piisissä, niin suu loksahtaa auki.

Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa Radio Millenniumin yhteydessä, ja Olavi Uusivirran äänenavauksen ajan luulin, että kyseessä on radiosketsi!... Sitten tuo Järvisen sanoisinko sensuelli suoritus alkoi, ja piti ihmetellä että mikä juttu, mikä taajuus, mikä boogie...

Tähän piisiin kyllästyy ihan varmasti ennen kuin opin edes tietämään, että mikä elokuva on kyseessä, mutta auto ei meinannut pysyä tiellä kun tämän jo toisen kerran juuri kuulin.

On siis kevät?

Suihketta kainalossa, joviaalit iskä ja äiskä

Ei liene toivoa siitä, että Arthur Russellista kertova dokumentti Wild Combination esitettäisiin joskus suomalaisilla tv-kanavilla. Jos ja kun elokuvan haluaa nähdä, vaatii se silloin kyseenalaisiakin toimia. Myönnän warettaneeni.

Rikos kannatti tällä kertaa. Dokumentti oli hieno. Päähenkilö on kuollut, eikä puhu edes arkistomateriaalissa. Mutta laulaa ja soittaa. On aika vinhaan nähdä Russell vetämässä Eli sellonsa kanssa. Vaivattoman näköistä, vaikka levyltä kuunnellessa voisi luulla, että synnytys on ollut tuskaa. Ja kuinka näppärästi Russell soittikaan kitaraansa nuoruutensa päivinä.

Ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät Russellin vanhemmat, leppoisat vanha herra ja rouva Iowasta. Haastatteluissa iskä ja äiskä vaikuttivat juuri sopivan avarakatseisilta ja juuri sopivan höpsöiltä. Olivat poikansa puolella, vaikka tämä taiteilijahippeili ja homosteli New Yorkissa. Musiikkia oppivat vähitellen tajuamaan.

Katsokaa, kuunnelkaa, tajutkaa että mies on John Lennon ja Bob Dylan ja Van Morrison yhteensä.

Virallinen lausunto rockista

Maakuntalehdissä rock on pirun harvinaista. Tai ei sittenkään. Silti, kun mahdollisuus on, olen pyrkinyt pitämään aina joskus esillä tätäkin osa-aluetta kulttuurielämästämme jopa siellä pääkirjoitussivun puolella kolumnoimalla.

Viimeksi tuli kirja-arvostelussa mainittua, että Motorcycle Emptinessissä on pätkä parasta lyriikkaa koskaan. Tulipa sekin kerrottua kaikelle kansalle. Joose Keskitalon edesottamuksista olen kolumnoinut. The Nationalia olen ruotinut. Ja Alajärven skeneä olen esillä pitänyt.

Mitä tästä olen saanut? Ei ole kuohuttanut. Ei ole tullut palautetta, että suosin riettautta tärkeillä paikoilla. Rockista saa kirjoittaa. Se on eteenpäinmenosa se.

Samae goes Gösta

Autoradiosta tullut kappale ei ensin tuntunut sopivan YleX:n profiiliin. Aika isirokkimaista oli. Yritin tunnistaa laulajaa, mutte en tunnistanut ensin. Sitten tajusin sävellyksestä, kuka se on. Sävellyksestä! On tultu siihen pisteeseen, että osaan tunnistaa sävellyksen vinkeistä tekijän, enpä olisi uskonut. Virstanpylväs tämäkin. Tuottajanhan olen joskus tunnistanut. (Jeff Lynne on niin helppo.)

Kappale oli En anna periks Samae Koskisen uudelta levyltä. Minusta kappaleessa oli jotain Gösta Sundqvistin hajua. Tulin siinä miettineeksi myös, että Samae ei suinkaan ole nero, niin hieno artisti kuin onkin. En tiedä mikä sen eron oikeastaan tekee sellaiseksi, että sen huomaa. Mutta sen huomaa.

Niin, tarkoitus ei ole disauttaa Samaeta, koska ralli oli mainio.

Frasier's listening

Älkääpähän nyt tehkö laajempaa psykoanalyysia, mutta minä pidän siitä, tunnetusti, kun piisissä käydään lähellä kliimaksia, mutta ei ihan. Sellainen kiusaaminen takaa kiinnostuksen säilymisen.

Yksi taitavimmista bändeistä tällä saralla on Rubik, varsinkin aivan ilmiömäisen Jesus/Hyponotistin kanssa. Kyseessä on, tunnetusti, yksi maailman parhaista kappaleista, joka kasvaa universaaleihin mittasuhteisiin --- melkein.

Jesus/Hypnotist on sillä hilkulla, että siitä tulee johnlennonsyleileemaailmaa,kuvitella -kappale, pömpöösi ja sellainen. Mutta ei tule, vaan kappale säilyttää kiehtovuutensa. Se ei kulu kuulemalla.

Toinen hyvä esimerkki on Rubikin Data Bandits -ep:llä kuultu Facing the Intergalatic Jury, joka on pelkkää kasvamista. Kun kasvaminen on menossa överiksi, niin piisi loppuu. Juurikin näin se tehdään.

Rubikilta on tulossa/tullut uutta musaa, josta maistiaisena on soinut Laws of Gravity. Kesäistä keveyttä, basso joka saa aikaan halun ostaa kunnon poppivehkeillä varustetltu amisauto ja kehittämistä. Hieno piisi ja arvatenkin hieno levy tulossa.